"Kaik­ki on­nel­li­set per­heet ovat tois­ten­sa kal­tai­sia, jo­kai­nen on­ne­ton per­he on­ne­ton omal­la ta­val­laan." Tols­toin An­na Ka­re­ni­na -ro­maa­nin mot­to saa Vuo­saa­ri-e­lo­ku­vaa kat­sel­les­sa seu­rak­seen oh­jaa­ja Aku Lou­hi­mie­hen en­si-il­lan al­la haas­tat­te­luis­sa vil­je­lemän ”­Toi­sia pa­re­ja vai­keu­det yh­distävät, toi­sia ne erot­ta­vat”. Ris­tey­ty­vistä ta­ri­nois­ta voi ute­lias et­siä te­kijän oman avio­lii­ton mur­tu­misjäl­kiä ja hen­kilö­koh­tai­sia tun­te­muk­sia selä­te­tystä syöpä­sai­rau­des­ta.

Lou­hi­mie­hen va­lit­se­mat ”­rak­kaus­ta­ri­nat Suo­mes­ta 2011” ovat yhtäläistä ah­dis­tus­ta täynnä. Jon­kin­lai­seen on­nel­li­seen ase­tel­maan vuo­saa­re­lai­set lop­puväännöissä pu­ris­te­taan, mut­ta enimmän ai­kaa elo­ku­van emo­tio­naa­li­nen ek­vi­va­lent­ti oli­si kääntää lämpö päältä ja is­tua ko­ti­soh­val­le kah­dek­si tun­nik­si läp­simään it­seään mo­lem­mil­le pos­kil­le vii­me­kesäi­sellä kärpäslätkällä.

”­Vuo­saa­ri on me­rel­li­nen työ­paik­ka- ja asui­na­lue, jo­ka tar­joaa ta­sok­kaan elä­mi­sen ja asu­mi­sen edel­ly­tyk­set”, esit­te­lee Hel­sin­gin suu­rin kau­pun­gi­no­sa it­seään verk­ko­si­vuil­la. Fil­min Vuo­saa­ri on vii­leä kuin jää­veis­tos. Ku­vaa­ja Tuo­mo Hut­rin tal­vi­set luon­to- ja kau­pun­kinä­kymät ovat mes­ta­ril­li­sia ja ko­meim­pia, mitä val­ko­kan­kail­la on Suo­mes­ta näh­ty.

Lou­hi­mie­hen elo­ku­va ja sen ih­mi­set ovat jää­neet tai­dok­kaan il­mai­sun ja veis­tok­sel­li­sen vii­ley­den al­le. Kä­si­kir­joi­tus vai­kut­taa imp­ro­vi­soi­dul­ta jat­kaes­saan epi­so­di­mais­ta ker­ron­taa, jo­ka on tut­tua jo oh­jaa­jan ke­hu­tuis­ta teok­sis­ta Ir­tiot­to­ja (2003), Pa­ha maa (2005) ja Val­koi­nen kau­pun­ki (2006). Tren­din aloit­ti meillä Jar­mo Lam­pe­lan Jo­ki (2001). Sa­ma tu­lo­kul­ma ta­ri­naan toi­mi vielä Saa­ra Can­tel­lin Koh­taa­mi­sis­sa (2009).

Vuo­saa­res­sa kat­so­jan pää­tettäväk­si jää, riittääkö pai­kan ja tee­man yh­teys. Jääkö ta­ri­na­ki­ma­ras­ta löyhä vai tii­vis lop­pu­vai­ku­tel­ma? Ehkä Lou­hi­mies on kul­ke­nut yh­den tien lop­puun. Ker­ron­ta­tek­ni­sen ir­rot­te­lun si­jaan kai­pa­sin kiin­teää ko­ko­nai­suut­ta, vah­vem­paa juon­ta ja vetäväm­piä ti­lan­tei­ta.

Vuo­saa­ren mi­ni­no­vel­lit koos­tu­vat to­sielämäk­li­seistä, vielä useam­min fil­mik­li­seistä. Pros­ti­tuu­tio­ta, huu­me- ja vel­ka­kier­rettä, ri­kol­lis­jen­giä, por­no- ja viih­de­bis­nestä, yk­sinäi­syyttä, us­kot­to­muut­ta, yk­sin­huol­ta­ja- ja ero­ta­ri­noi­ta. Kaik­kiin sisäl­tyy sek­si­koh­taus, vaik­ka asia tu­li­si selväk­si vä­hemmällä­kin. Nyt kat­so­ja miet­tii tur­haan, on­ko­han tuo­kin huu­mei­sen pros­ti­tuoi­dun ja ve­lan­pe­rijä­jen­gin ko­vis­te­li­jan vä­li­nen sui­hi­not­to ai­to vai fei­kat­tu. Kak­si­nais­mo­ra­lis­mi kuk­kii, kun tei­ni­tytön verk­ko­por­no­vi­deon ku­vaus­ses­sion mäis­ke esi­tetään kan­kaan täy­deltä, vaik­ka Vuo­saa­ren yh­tenä vies­tinä näyttäi­si ole­van, et­tei nuor­ten kan­na­ta sel­lais­ta jul­ki­suut­ta ha­kea.

Tai­ta­vaa ja per­soo­nal­lis­ta Pek­ka St­ran­gia on mu­ka­va nähdä taas elo­ku­vas­sa. Nyt hän kär­vis­te­lee puo­li­so­na jääh­tyvässä lii­tos­sa. Mat­lee­na Kuus­nie­mi esittää kylmänä lah­na­na avio­vuo­tees­sa ma­kaa­vaa vai­moa, vi­ro­lai­nen Len­na Kuur­maa mie­hel­le lämpöi­ses­ti an­tau­tu­vaa uut­ta mah­dol­li­suut­ta. When one door is clo­sed, anot­her one will open, lau­loi Bob Mar­ley -vai­naa­kin. Ta­sa­puo­li­sek­si Lou­hi­mie­hen nä­ke­mystä pitkästä suh­tees­ta ei voi ku­va­ta.

Al­ma Pöys­ti ihas­tut­taa tul­ki­tes­saan syöpä­sai­ras­ta yk­sin­huol­ta­jaäi­tiä. Hä­nen jak­sois­saan Vuo­saa­ri on par­haim­mil­laan, är­syttää ja yllättää lii­ko­ja se­lit­te­lemättä. Mik­ko Kou­ki rie­huu tu­tus­ti yli-in­nok­kaa­na kas­vat­ta­ja­na, jo­ka pai­nii kes­ki­var­ta­lo­li­ha­vuu­den kans­sa ja pai­men­taa poi­kaan­sa välttämään it­se te­kemänsä vir­heet. Lau­ra Birn selättää voi­ton puo­lel­le kom­pas­tus­ki­viä sisältävän roo­lin­sa nuo­re­na rak­kau­den am­mat­ti­lai­se­na ja se­kakäyttäjänä. Deog­ra­cias Ma­so­mi nai­sen poi­kaystävänä on yrit­te­liäs, mut­ta näyt­te­lijänä niin ko­ke­ma­ton, et­tei sel­viä kä­si­kir­joi­tuk­sen yli­lyön­neistä yhtä hy­vin kuin Birn. Sil­ti Ma­so­mi on lop­pu­ku­vis­sa ai­to ja vil­pitön.

B­rit­ti Sean Per­twee on va­kuut­ta­va, vie­rai­le­va Ame­ri­kan kon­sult­ti. Hä­nen hen­kilönsä oli­si sil­ti yhtä hy­vin voi­tu lei­ka­ta fil­mistä pois­kin. Nyt se jää vain vielä yh­dek­si yk­sinäi­syy­den ja ir­ral­li­suu­den ku­vak­si vail­la draa­maa. Epi­so­di­ta­ri­nois­sa on ai­na ra­jau­son­gel­ma, jo­ka Vuo­saa­res­sa konk­re­ti­soi­tuu siinä, että näyt­te­lijä Ant­ti Luu­sua­nie­men pai­ni­jan roo­li on jä­tet­ty val­miis­ta elo­ku­vas­ta pois. Luu­sua­nie­mi eh­ti har­joi­tel­la ur­hei­lu­la­jia käytännössä ja jak­so fil­mat­tiin val­miik­si. Se kui­ten­kin kar­siu­tui leik­kauspöydässä.

Ai­kui­suus ja van­hem­muus ovat Vuo­saa­res­sa hu­kas­sa. Kaik­kien ker­to­muk­sen hen­kilöi­den olo­huo­neis­sa te­le­vi­sios­ta tu­lee vain Big Brot­he­rin tyyp­pistä hyväk­sikäyttö­viih­dettä ni­meltä Kos­ke­tus­ten ta­lo. Se hei­jas­taa Vuo­saa­ren ih­mis­ten tun­ne­maail­man näköa­lat­to­muut­ta tyh­jentäväs­ti. Lou­hi­mies pa­nee nyt enimmän toi­von­sa lap­siin. Ja mel­kein lap­si on Aman­da Pilk­keen esittämä nuo­ri Mil­la­kin. Herkällä ja haa­voit­tu­val­la ole­muk­sel­laan Mil­la jää pi­simmäk­si ai­kaa mie­leen. Suu­rin an­sio tästä kuu­luu Pilk­keel­le, jo­ka jou­tuu pai­ni­maan kä­si­kir­joi­tuk­sen esi­merk­ki­ta­ri­naa ja us­ko­mat­to­mia kään­teitä vas­taan: Mil­la on ä­lykkääm­pi ja vah­vem­pi kuin mitä roo­li an­taa ymmärtää.

To­pi Tar­vai­sen pik­ku­po­jan ja koi­ran ta­ri­na on epi­so­deis­ta hui­kein. Toi­voin lu­ke­va­ni lop­pu­teks­teistä, että ”yhtään las­ta ei va­hin­goi­tet­tu ku­vaus­ten ai­ka­na”. Elo­ku­van poi­ka­roo­lit, heit­teil­le jä­tet­ty Tar­vai­nen, isänsä kont­rol­loi­ma Tee­mu Hei­no, kou­lu­kiu­sat­tu Ee­me­li Lou­hi­mies ja saat­to­hoi­ta­jak­si jou­tu­va pik­ku­tyttö Al­ma Lou­hi­mies sär­kevät ta­kuu­var­mas­ti sydä­met. Nämä var­hais­nuo­ret tuo­vat ker­to­muk­seen pak­kas­kylmän Vuo­saa­ren ai­noat läm­mittävät va­lonsä­teet — mut­ta millä hin­nal­la!

Las­ten nöy­ryyttä­mi­nen ja it­kettä­mi­nen syn­nyttävät ai­na reak­tion yleisössä, saat­ta­vat toi­si­naan tuot­taa tai­det­ta­kin, mut­ta kyllä ne pitäi­si lail­la kieltää. Mi­nus­ta mennään jo liian pitkäl­le, kun pik­ku­poi­kaa tois­tu­vas­ti it­ke­tetään ja alis­te­taan, tois­ta syl­jetään ja pot­ki­taan, tai kun pik­ku­tyttö jou­tuu seu­raa­maan roo­liäi­din syövän ete­ne­mistä näin lä­heltä. Ra­jan­sa in­ho­rea­lis­mil­la­kin. Lii­kaa on myös kou­luam­pu­mi­sel­la lei­kit­te­ly ala­kou­luas­teel­la, ai­na­kin näin vä­kinäi­ses­ti to­teu­tet­tu­na, vaik­ka hyvää tar­koit­taen.

Vuo­saa­ri-e­lo­ku­vaan on lop­pu­teks­ti­lau­luk­si kaa­pat­tu Rob­bie Wil­liam­sin me­ga­hit­ti Feel:

I just wan­na feel

Real lo­ve fill the ho­me that I li­ve in

'­Cau­se I got too much li­fe

Run­ning th­ru my veins

Going to was­te

Oh­jaa­ja Aku Lou­hi­mies voi var­mas­ti meidän mui­den vas­tae­ron­nei­den ta­paan sa­mais­tua en­si kuu­le­mal­ta pe­rin ke­vyen is­kelmän ker­tosä­keen rii­pai­se­vaan sa­no­maan. (HB)