Suur­mies­ten hen­kilö­koh­tai­sen elämän var­jo on suu­ri ja syn­keä, mitä ei voi pitää ih­meenä, kun her­rat kes­kit­tyvät oman eri­no­mai­suu­ten­sa pal­vo­mi­seen. Jos tu­lok­se­na on tie­dettä tai kult­tuu­ria, siitä naut­tii ko­ko ih­mis­kun­ta, mut­ta lä­hi­pii­ri on luul­ta­vas­ti kär­si­nyt.

Ru­noi­li­joi­den Paul Ver­lai­nen ja Art­hur Rim­bau­din ta­pauk­ses­sa voi piillä poik­keus, sillä mie­het kes­kit­tyivät myös tu­ho­maan tois­ten­sa elä­miä, eikä vain tässä ta­pauk­ses­sa Ver­lai­nen per­heen eli­no­lo­suh­tei­ta..

Rim­baud on kuin lap­si, vail­la mitään ra­jo­ja ja vain maail­man­kaik­keus mie­lessään. Men­to­ri, van­hem­pi ru­noi­li­ja Ver­lai­ne taas on heik­ko nyyh­kijä, jo­ka pys­tyi hir­mu­te­koi­hin hu­ma­lapäissään. Ho­mo­sek­suaa­li­nen suh­de oli rai­la­kas sii­hen pis­tee­seen, että Rim­baud nau­la­si toi­sen käm­me­nen veit­sellä ka­pa­kan pöytään. Toi­nen­kaan ei jää­nyt osat­to­mak­si, ja Ver­lai­ne am­pui ra­kas­ta­jan­sa kä­den lä­pi, jon­ka seu­rauk­se­na hän is­tui Bel­gias­sa kak­si­vuo­ti­sen ka­kun syyt­teenä so­do­mia.

Ei lie­ne ih­me, että täl­lai­set ve­li­kul­lat oli­vat pait­si ru­nou­ten­sa myös asen­teen­sa an­sios­ta Door­sin Jim Mor­ri­so­nin ja New Yor­kin 1970-lu­vun punkä­lykkö­jen suo­sios­sa. Leo­nar­do Di Cap­rio ja Da­vid Thew­lis te­kevät eri­no­mais­ta työtä raa­dol­li­sis­sa roo­leis­saan. Mo­lem­mat kai­ken lisäk­si fyy­si­ses­ti muis­tut­ta­vat esi­ku­viaan.