Ka­ra­mel­li­po­jan kat­se Rin­ne­kan­kaan do­ku­men­tis­sa jää muis­tiin yh­tenä elo­ku­va­tai­teen unoh­tu­mat­to­mis­ta fil­mi­sil­mistä. Toi­ses­sa ku­vas­sa brit­ti­ku­vaa­ja Powel­lin asu­mus Es­pan­jan Za­ha­ras­sa.

Jo­ta­kin pa­haa ta­pah­tui Frank Lloyd Wrigh­til­le vuon­na 1914. Sen muis­tan, että syypää oli ark­ki­teh­din mus­ta pal­ve­li­ja. Tämän traa­gi­sen sat­tu­man opin ai­koi­naan te­le­vi­sion do­ku­men­tis­ta. Sik­si ark­ki­teh­tuu­rin suu­ren ni­men hen­kilö­his­to­ria – Si­mon & Gar­fun­ke­lin hä­nel­le omis­ta­man lau­lun lisäk­si – pai­nui mie­lee­ni pa­rem­min kuin ame­rik­ka­lais­mes­ta­rin työt, jot­ka mi­nun on goog­lat­ta­va nä­ky­vil­le in­ter­ne­tistä.

B­rit­ti­va­lo­ku­vaa­ja And­rew Powell (1880-1954) hal­vaan­tuu al­kua­su­kas­pal­ve­li­jan heittämästä keihäästä Rax Rin­ne­kan­kaan Za­ha­ra & Ur­ga –­do­ku­men­tis­sa. Tra­ge­dia tuo en­nen tun­te­mat­to­man maail­man­mat­kaa­jan lä­hel­le kat­so­jaa ja lisää Rin­ne­kan­kaan ar­kis­to­jen pi­mey­destä fil­minsä va­loon pe­las­ta­miin Powel­lin van­hoi­hin ku­viin uu­den, in­hi­mil­li­sen muis­ti­ker­rok­sen.

En kui­ten­kaan ole us­kal­ta­nut goog­la­ta lisä­tie­to­ja esil­le Powel­lis­ta, sillä elo­ku­van näh­tyä­ni en ole ihan var­ma, on­ko häntä ol­lut ole­mas­sa. En myöskään tiedä, on­ko to­del­li­nen sekään suo­ma­lai­nen va­lo­ku­vaa­ja, jo­ka do­ku­men­taa­rin kou­lu­ku­vis­sa ko­vas­ti muis­tut­taa mul­ti­me­dia­tai­tei­li­ja Rin­ne­kan­gas­ta it­seään.

Silmä­nis­ku­ja kat­so­jal­le

Ber­lii­nin et­no­fil­mi­juh­lil­la ja Mont­rea­lin FI­FA-tai­de-e­lo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­la pal­kin­to­ja ja kun­nia­mai­nin­to­ja kerän­nyt Za­ha­ra & Ur­ga ker­too Pek­ka Mi­lo­nof­fin ää­nellä ke­hi­tys­ta­ri­nan po­jas­ta mie­hek­si ja tai­tei­li­jak­si. Kun in­va­li­di­soi­tu­nut Powell vii­mei­sinä vuo­si­naan Es­pan­jan Za­ha­ras­sa te­ki pyörä­tuo­lis­sa sisäistä mat­kaan­sa va­loon, tu­le­va suo­ma­lai­nen vir­ka­ve­li et­sii­kin va­loa ul­koapäin.

Fil­min kes­kus­hen­kilö ei ole op­pi­nut pu­hu­maan en­nen kym­mentä ikä­vuot­taan. Mie­lessään lap­si kar­kaa mui­den huo­maa­mat­ta koi­vi­kon reu­nus­ta­man nii­tyn kes­kel­le va­lohä­myi­seen maail­maan, jos­ta löytää tur­vaa ja on­nel­li­suut­ta. Sieltä poi­ka löytää myös ää­nensä.

Kun opet­ta­ja pyytää va­paaeh­tois­ta Ka­ra­mel­li­po­jak­si (e­lo­ku­vas­sa käy­tet­tiin pa­rem­paa il­mai­sua, mut­ta kat­so­jan muis­ti on ra­jal­li­nen) va­lis­ta­maan ma­kei­sen vaa­rois­ta luo­kal­le, poi­ka viit­taa, sug­ge­roi it­sensä va­lohä­myyn ja al­kaa saar­na­ta.

Kou­lu­poi­ka on puet­tu pah­vis­ta ja pa­pe­ris­ta muo­toil­tuun ka­ra­mel­lia­suun. Ase­tel­man ir­vok­kuut­ta ei ai­na­kaan vä­hennä va­lo­ku­van ti­lan alt­ta­ri­mai­suus: Ka­ra­mel­li­po­jan ta­ka­na ko­hoaa ris­tin­puu. Tai­tei­li­jan ikä­to­ve­ri­na­kaan en mo­nen kä­sittämättömän kou­lu­ri­tuaa­lin ja pai­na­jai­sen jou­kos­ta löydä ihan vas­taa­vaa muis­toa. Ka­ra­mel­li­poi­ka on sur­rea­lis­ti­nen nä­ky, jo­ka herättää le­vot­to­muut­ta Pe­ter Broo­kin Kärpäs­ten her­ran (1963) kas­veis­ta imp­ro­vi­soi­tu­jen naa­mioi­den tai Tek­sa­sin moot­to­ri­sa­ha­mur­hien (1974) nah­ka­mas­kin ta­paan. Pah­vi­nen silmän­reikä ver­tau­tuu mo­niin unoh­tu­mat­to­miin fil­mi­sil­miin Lan­gin Ni­be­lun­gin lau­lus­ta (1924) ja Buñue­lin ja Da­lin An­da­lu­sia­lai­ses­ta koi­ras­ta (1929) Powel­lin & Press­bur­ge­rin Bag­da­din var­kaa­seen (1940) ja Hitch­coc­kin Psy­koon (1960).

Rin­ne­kan­kaan kä­si­tys do­ku­men­tis­ta on ri­kas ja ra­ja­ton. Za­ha­ra & Ur­ga sisältää va­lo­ku­via, ar­kis­to­fil­miä ja mat­ka­ker­to­mus­ta, joi­ta yh­dis­tellään mil­loin dia­sar­ja­mai­sin, mil­loin is­kevän elo­ku­val­li­sin siir­ty­min. Ren­lun­din mu­seon näyt­te­lyn yh­tey­dessä on mai­nit­tu Tar­kovs­kin elo­ku­va Pei­li (1975), mut­ta yhtä hy­vin Rin­ne­kan­kaan omin­ta­kei­sen fil­mies­seen kum­mi­na voi­si ol­la kat­so­jal­le silmää is­kevä Or­son Wel­le­sin V – niin kuin vää­rennös (1974).

I­ha­na va­lo

Vah­va ta­ri­na hy­vin ker­rot­tu­na voi ol­la myös tai­de­do­ku­men­tin valt­ti. Suo­ma­lai­sen ja brit­tiläi­sen ku­vaa­jan sym­bioo­si on ehkä vain ju­tus­te­lua, tai­de­leik­kiä, mut­ta leik­ki­tai­det­ta se ei kui­ten­kaan ole. ”Ih­mi­nen unoh­taa, va­lo­ku­va muis­taa”, ker­ro­taan Powel­lin sa­no­neen. Rin­ne­kan­kaan do­ku­ment­ti ot­taa myös kan­taa.

Powel­lin fil­mio­tok­sis­ta ja va­lo­ku­vis­ta voi pää­tellä, kuin­ka län­si­mai­den vau­raus pe­rus­tuu mus­tien riis­tol­le. Bas­kien epä­toi­voi­nen it­senäi­syys­kamp­pai­lu nähdään jat­kee­na Fran­con Es­pan­jan sisäl­lis­so­dan ai­kai­sil­le pom­mi­tuk­sil­le. Ylei­nen ja yk­si­tyi­nen näkö­kul­ma se­koit­tu­vat, kun Guer­ni­ca-kylt­ti rau­niois­sa tuo­kin mie­leen Pi­cas­son maa­lauk­sen, jo­ta Mad­ri­din Rei­na So­fia –­mu­seos­sa olen it­se­kin ihas­tel­lut. (E­sa Riip­pa ker­toi ava­jai­sis­sa, että myös Rin­ne­kan­kaan töitä on Rei­na So­fias­sa näh­ty Pi­cas­son rin­nal­la.) Tau­lu kyllä muis­te­taan, mut­ta kuin­ka mo­ni tietää sitä kat­soes­saan, että jo en­nen Guer­ni­caa Fran­co hyökkä­si si­vii­li­koh­tee­seen pom­mit­ta­mal­la maan ta­sal­le toi­sen bas­ki­kau­pun­gin, Du­ran­gon?

Tär­keimmäk­si Za­ha­ra & Ur­gas­sa nou­see va­lo. Ame­rik­ka­lai­seen Edward Hop­pe­riin vii­ta­ten käy selväk­si, että enemmän kuin tai­tei­li­jan si­vel­lin, va­lo­ku­vaa­jan silmä tai ark­ki­teh­din suun­ni­tel­mat, kaik­keen nä­kemääm­me vai­kut­taa va­lon hei­jas­tu­mi­nen. Pitkän ke­hi­tys­mat­kan jäl­keen ku­vaa­ja ker­too, mi­ten Venäjän nii­tyiltä brit­ti­pio­nee­rin jäl­jissä löy­det­ty lap­suu­den va­lo ei näytäkään enää sa­mal­ta. ”­Mikään ei ole muut­tu­nut, va­lo on vain hel­littä­nyt ot­teen­sa mi­nus­ta ja jat­ka­nut kes­kus­te­luaan mai­se­man kans­sa.”

E­lo­ku­van te­ko­ta­pa muis­tut­taa Rin­ne­kan­kaan Venäläi­nen pei­li –näyt­te­lyn va­lo­ku­vas­ta ni­meltä Toi­nen us­kon­to, jos­sa käy­tetään pers­pek­tii­vi­har­haa. Ku­vas­sa ole­van mie­hen saap­paat ovat etua­lal­la, mut­ta ylä­var­ta­lo jää pui­den ok­sien taa, puun, jon­ka run­ko ko­hoaa mai­se­man taus­tal­ta. Sa­mal­la ta­val­la kuin va­lo­ku­va hui­maa silmää, Za­ha­ran & Ur­gan ker­rok­sel­li­suus, sen hen­kilöi­den pei­lau­tu­mi­nen toi­siaan vas­ten, hou­kut­taa elo­ku­van kat­so­jan mieltä su­kel­ta­maan sisäl­le ker­to­muk­seen.

Kun ja jos Rin­ne­kan­kaan elo­ku­van do­ku­men­taa­ri­nen ote me­nettää ot­teen­sa yleisöstä pal­jas­tues­saan fik­tiok­si, voim­me ai­na kat­sel­la sitä uu­des­sa va­los­sa, kes­kus­te­le­mas­sa elo­ku­va­his­to­rian mui­den mi­nuu­des­ta ker­to­vien mat­ka­ker­to­mus­ten kans­sa. (HB)