9-vuotias käpyläläistyttö Veera ei odota joulupukin tuomaa lahjakasaa.
9-vuotias käpyläläistyttö Veera ei odota joulupukin tuomaa lahjakasaa. Joulun fantasia on Veerallekin tärkeintä, hänen kohdallaan se ilmenee kahtena irokeesipäisenä mielikuvitushahmona. Miehet tottelevat nimiä Tatu ja Patu.
Kaksikko on matkalla Outolasta isoon kaupunkiin tapaamaan Veeraa. Tytön kerrotaan olevan heidän ystävänsä. Ystävyyssuhteen taustat, tarinan pohjustaminen jätetään vajaaksi. Se ei jää ainoaksi elokuvalliseksi virheeksi, joka reilun tunnin kohellukseen mahtuu.
Juoni on uskomattoman köyhä. Väistämättä edessä olevan tapaamishetken pitkittäminen ei kovin suurta jännitettä luo sen enempää kuin Veeran vanhempien epäuskoinen suhtautuminen mielikuvitusheppujen eksistenssiin. Kuinka omaperäistä. Naapurin pappa toki uskoo. Kuinka omaperäistä.
Päälle liimataan väkinäisenä sivujuonteena Vuoden Suurin Piparkakkutalo -kilpailu. Veeralla on päärooli, viimeisen palasen paistaminen ja koristelu. Gaalatilaisuus pidetään tietenkin Linnanmäellä, tarjoaahan huvipuisto itsessään lapsille yhteisen nimittäjän. Maiseman, johon jokainen vaahtosammutin samaistuu.
Ohjaaja Rike Jokelan yhdessä tuotantotiiminsä kanssa valitsemassa visuaalisessa näkemyksessä kuvataan Puu-Käpylää, väleihin syydetään komeaa helikopterikuvaa Helsingin parhailta paikoilta. Joka kuvan asiayhteydellä ei niinkään ole väliä. Kunhan huvipuistoa ja Stockmannia näkyy riittävän pitkään.
Jos on juoni olematon, sisällölliset syvyydet ovat samoilla teillä. Lastenelokuva korostaa aina lapsenmielisyyteen, mielikuvituslaukkaan. Aikuiset eivät joulukiireessään anna aikaa, tiukkisten haaveet tiivistyvät piparkakun täydellisen muodon metsästyksessä.
Mielikuvitukselliset hahmot yrittävät samaistua alkuperäisväestöön. Keksintöineen he ovat kuitenkin lähempänä hullun tiedemiehen ja yksinkertaisen maalaisserkun risteytystä kuin elokuvasankaria. Lopulta Tatua ja Patua oudompina esittäytyvät Steissillä slangia vääntävät parrakkaat hipsterit. Tatu ja Patu omaksuvat slangin tavallaan. Vitsi kun ei vaan naurata koko elokuvan läpi.
Sama käsijarru on pohjassa koko matkan ajan. Stokkan liukuporraskohellukseen tiivistyy elokuvan ongelma. Se on venytetty sketsi, joka on lähtökohtaisesti vanha ja valmiiksi kerrottu. Sen vaisusti lupaava anarkistinen ote on suljettu pehmeiden seinien sisään.
Antti Holma ja Riku Nieminen synkkaavat tatunsa ja patunsa mallikkaasti, veijareiden roolitus sekä itse suorittaminen on elokuvan ylivertaisesti parasta antia. Nuoresta Eedit Patrakasta ohjaaja Rike Jokela ei saa luonnetta esiin. Ajoittain tytön tekstinsyöttö on väsyttävää jokellusta ja oksennusta, yhtäkkiä mimmissä on taas sielua kuin itse saatanassa.
Yllättävästi joulumarkkinoille ajoitettu lastenkohkaus saa ensi-iltansa 19. lokakuuta 2016. (VA)