Oop­pe­ra­lau­la­ja Clai­re Les­cot on kolk­ko nei­to, kil­pa­ko­si­joil­le ei herkäs­ti tih­ku vas­ta­rak­kaut­ta. Rak­kau­det­ta jäävät sekä ruot­sa­lai­nen tie­de­mies Ei­nar Nor­sen, että mys­ti­nen, puo­li­tun­te­ma­ton in­tia­lais­ma­ha­rad­za. Ran­ta­rui­ku­tuk­seen kylläs­ty­nyt Nor­sen la­vas­taa it­se­mur­han­sa, herättäen lau­la­jatäh­dessä yhtäk­ki­sen, pe­rus­teet­to­man no­pean kai­puun­tun­teen.

Kol­mio­me­lod­raa­man kaa­vaa or­jal­li­ses­ti nou­dat­ta­va L’In­hu­mai­ne on on­gel­ma­lap­si. Elo­ku­van tek­ni­set an­siot, art de­co -hen­ki­nen la­vas­tus ja näennäi­sen avant­gar­dis­ti­nen esil­le­pa­no tun­tu­vat yh­den­te­kevän juo­nen lo­mas­sa liioit­te­lul­ta. Ylit­se­pur­sua­vat puut­teet eivät saa an­sait­se­maan­sa tu­kea ta­ri­nan puo­lel­ta.

Vuo­sien 2012 ja 2015 vä­lissä vä­risä­vy­tet­ty ja 4K-muo­toon muu­tet­tu di­gip­rint­ti ko­ros­taa ku­val­lis­ta eri­tyi­syyttä. Laye­rit, vä­risä­vyt mo­ni­puo­lis­ta­vat ja tu­ke­vat al­ku­peräistä ideaa. Per­kus­sio­nis­ti Aid­je Ta­fia­lin tuo­reel­taan sä­veltämä te­hok­kaas­ti groo­vaa­va mu­siik­ki tuo elo­ku­vaa 2000-lu­vul­le. Rans­ka­lai­ses­ti tren­dikäs vaih­toeh­to­loun­ge­jazz so­pii sekä ku­vaan että ai­kaan. Al­ku­peräissä­vel­lyk­sestä vas­tan­nut Da­rius Mil­haud tus­kin oli­si sa­maa mieltä.

E­lo­ku­vaa esi­tet­tiin Ki­no Klas­sik­ko -sar­jas­sa Orio­nin syys­kau­del­la 2016 eng­lan­nin­kie­li­sin teks­ti­tyk­sin. (VA)