Har­ras­ta har­ras­ta, ke­hot­ti Jui­ce Les­ki­nen. Har­taut­ta luos­ta­rin täy­deltä nähdään ja kuul­laan rans­ka­lai­sen Xa­vier Beau­vois’n lois­ta­vas­sa elo­ku­vas­sa Ju­ma­lis­ta ja ih­mi­sistä. Se ku­vaa trap­pis­ti­munk­ke­ja, jot­ka vuon­na 1996 jou­tu­vat pant­ti­van­geik­si Al­ge­rian sisäl­lis­so­taan. Yh­dellä puo­len on val­taa pitävä, kor­rup­toi­tu ar­mei­ja, toi­sel­la si­vii­lejä teu­ras­ta­vat ää­ri-is­la­mis­ti­ge­ril­lat. Mi­ten aut­taa kylää ja kan­saa rau­ha­no­mai­sin kei­noin?

E­lo­ku­va oli­si täy­del­li­nen il­man taus­ta­na ole­vaa to­si­ta­ri­naa, mut­ta sillä se kun­nioit­taa kau­niis­ti ja tär­keällä ta­val­la seit­semän va­kau­muk­sen­sa puo­les­ta uh­rau­tu­neen mun­kin muis­toa. Ka­run­kau­nis, tiu­kas­sa yk­sin­ker­tai­suu­des­saan vi­suaa­li­ses­ti ri­kas fil­mi muo­dos­tuu jän­ni­tys­ta­ri­nak­si an­nos­tel­les­saan tie­toa päivä päivältä tu­ka­lam­mak­si käyvästä luos­ta­rin ti­lan­tees­ta. Psy­ko­lo­gi­nen näkö­kul­ma munk­ki­per­soo­niin, us­kon­nol­li­nen ja fi­lo­so­fi­nen hen­ki­syys, gre­go­riaa­ni­nen kirk­ko­lau­lu ja kylän nor­maa­lia elämää rik­ko­va vä­ki­val­ta ja so­ta ai­hee­na ko­hot­ta­vat Beau­vois’n elo­ku­van vii­me vuo­sien par­haim­mis­toon niin muo­dol­taan kuin sisällöltään.

Vaik­ka Ju­ma­lis­ta ja ih­mi­sistä sai Can­ne­sis­sa vuon­na 2010 Tim Bur­to­nin joh­ta­mal­ta tuo­ma­ris­tol­ta ”­vain” toi­sek­si tär­keimmän pal­kin­non Grand Prix’n (Kul­tai­sen pal­mun sai Apic­hat­pong Wee­ra­set­ha­ku­lin Unc­le Boon­mee), Xa­vier Beau­vois’n fil­mi on ykkös­luo­kan elo­ku­va.

Se sai, ai­heen­sa huo­mioi­den ehkä odo­te­tus­ti, myös eku­mee­ni­sen ju­ryn pal­kin­non. Ju­ma­lis­ta ja ih­mi­sistä ker­too to­si­poh­jai­ses­ti roo­ma­lais­ka­to­li­sen kir­kon be­ne­dik­tii­niläi­sistä trap­pis­ti­mun­keis­ta Al­ge­rian poh­joi­sen osan vuo­ris­to­seu­dul­la sisäl­lis­so­dan ai­ka­na 90-lu­vul­la. Al­ge­rian kym­men­vuo­ti­nen sisäl­lis­so­ta oli al­ka­nut vuon­na 1992, kun ar­mei­ja hylkä­si vaa­li­tu­lok­sen ja ot­ti val­lan. Hal­li­tuk­sen jouk­ko­jen ja ää­ri-is­la­mis­tien yh­tee­no­tois­ta huo­li­mat­ta mun­kit päättävät jäädä luos­ta­riin­sa tu­keak­seen seu­dun asuk­kai­ta. Luos­ta­ris­sa toi­mii myös lääkä­ri­ve­li, jol­ta kyläläi­set saa­vat apua vai­voi­hin­sa.

Ää­ri-is­la­mis­tien ge­ril­lat, jot­ka aiem­min hyökkä­sivät ar­mei­jan koh­tei­siin, ovat al­ka­neet käydä myös si­vii­lien kimp­puun. (Pelkästään vuon­na 1997 ta­pah­tui kak­si­tois­ta ve­rilöy­lyä eri al­ge­ria­lais­ky­lissä. Al­ge­rian ar­mei­jaa on syy­tet­tiin siitä, et­tei se oli­si teh­nyt tar­peek­si estääk­seen jouk­ko­mur­hia.) Le­vot­to­muu­det ja vä­ki­val­lan­teot tu­le­vat päivä päivältä lä­hemmäk­si luos­ta­ria, jo­ka yrittää jat­kaa työ­te­liästä har­tau­den­har­joi­tus­taan. Mun­kit vil­je­levät maa­ta kyläläis­ten avus­tuk­sel­la ja myyvät tuot­tei­taan, ku­ten hu­na­jaa, kylän mark­ki­noil­la. Trap­pis­tit ar­vos­ta­vat hil­jai­suut­ta, jo­ten vai­te­liai­suu­del­la ja se­re­mo­nial­li­sel­la lau­lul­la on suu­rem­pi mer­ki­tys kuin tur­hal­la pu­heel­la. Ruo­ka­het­ki­kin vie­tetään hil­jai­suu­des­sa yh­den mun­keis­ta lu­kies­sa ruo­kai­li­joil­le py­hiä teks­tejä.

Jou­luaat­to­na ge­ril­la­ryhmä ryntää luos­ta­rin por­tis­ta ja vaa­tii lääk­keitä ja lääkä­riä mu­kaan­sa. Mun­kit kieltäy­tyvät, kos­ka lääk­keitä ei ole riittäväs­ti ja kos­ka heidän lääkä­rinsä on jo van­ha ja hä­nellä on myös ast­ma. Lisäk­si luos­ta­ria joh­ta­va Ch­ris­tian (Lam­bert Wil­son) vaa­tii, että luos­ta­rin alueel­le ei saa tuo­da asei­ta, jo­ten neu­vot­te­lut on käytävä ul­ko­puo­lel­la. Kaik­kien yllä­tyk­sek­si ter­ro­ris­tit perään­tyvät, kun Ch­ris­tian saa kes­kus­te­luyh­tey­den ryhmän joh­ta­jaan (Fa­rid Lar­bi). Myö­hem­min lääkä­ri­munk­ki Luc (Mic­hael Lons­da­le) jou­tuu hoi­ta­maan luos­ta­riin tuo­dun ge­ril­lan am­pu­ma­haa­vo­ja, ovat­han mun­kit si­tou­tu­neet aut­ta­maan kaik­kia ih­mi­siä.

Yh­tei­symmär­ryk­seen ja kes­kinäi­seen ar­vos­tuk­seen ei ää­ri-is­la­mis­tien ja us­kon­vel­jien vä­lillä sit­tem­min enää päästä. Ch­ris­tia­nin ta­paa­ma ge­ril­la­joh­ta­ja sur­ma­taan ja vielä pa­hem­pi tu­lee ti­lal­le. Toi­nen ter­ro­ris­ti­jouk­kio hyökkää luos­ta­riin tal­viyönä ja kid­nap­paa mun­keis­ta seit­semän mu­kaan­sa vaa­tiak­seen van­git­tu­jen to­ve­rien­sa va­paut­ta­mis­ta. Al­kaa vael­lus lu­mi­sa­tees­sa koh­ti At­las-vuo­ria.

Rans­ka­lai­nen Xa­vier Beau­vois (s. 1967) on ol­lut ah­ke­ram­pi näyt­te­lijänä kuin elo­ku­vaoh­jaa­ja­na. Ju­ma­lis­ta ja ih­mi­sistä on 90-lu­vun alus­sa oh­jaa­ja­nu­ran­sa aloit­ta­neen Beau­vois’n kuu­des pitkä elo­ku­va. Aiem­min olen näh­nyt hä­nen fil­meistään vain vuon­na 1995 Can­ne­sis­sa ju­ryn pal­kin­non (fes­ti­vaa­lin kol­man­nek­si tär­kein pal­kin­to) saa­neen teok­sen N’oub­lie pas que tu vas mou­rir (Älä unoh­da, että kuo­let). Siinä Beau­vois it­se näyt­te­li myös pääo­san nuo­re­na mie­henä, jo­ka te­ki kaik­ken­sa välttääk­seen ar­mei­jan. Sin­ne jou­dut­tuaan oli vas­tas­sa uu­si shok­ki, kun lääkä­ri to­te­si nuo­ru­kai­sen HIV-po­si­tii­vi­sek­si. Tuo­kin fil­mi vai­kut­ti hyvältä, hil­li­tyn rea­lis­ti­sel­ta ja tark­kaan, mu­siik­kia myö­ten, suun­ni­tel­lul­ta. Kiin­ni­tin eri­tyi­ses­ti sii­hen huo­mion Rak­kaut­ta & Anar­kiaa –­fes­ti­vaa­lil­la Hel­sin­gissä, kos­ka Beau­vois’l­la oli jo tuol­loin niin hyvää ma­kua, että hän kiin­nit­ti John Ca­len te­kemään elo­ku­van­sa mu­sii­kin.

Mut­ta vas­ta Ju­ma­lis­ta ja ih­mi­sistä osoit­taa jo yli ne­li­kymp­pi­sen oh­jaa­jan kyp­sy­neen täy­teen mit­taan­sa. Elo­ku­va on ereh­tymätön siinä, mitä se ha­luaa sa­noa. Ja il­mai­suun­sa se suh­tau­tuu sa­mal­la tin­kimättömällä har­tau­del­la, kes­kit­ty­mi­sellä ja nöy­ryy­dellä kuin to­si­ta­ri­nan mun­kit luos­ta­rin päivä­ru­tii­nei­hin niin ar­jes­sa kuin juh­las­sa. Jo tämä tuo elo­ku­vaan kau­neut­ta. Ku­vaa­ja Ca­ro­li­ne Cham­pe­tier van­git­see rau­hal­li­siin, var­moi­hin ja har­kit­tui­hin otok­siin luos­ta­rin ympä­ristön kum­pui­le­van ja metsäi­sen seu­dun pa­ra­tii­si­mai­sen idyl­lin eri vuo­ro­kau­den- ja vuo­de­nai­koi­na.

Luon­non ja luos­ta­ri­ra­ken­nuk­sen kans­sa ku­vauk­sel­li­sen luon­teik­kuu­den ja­ka­vat munk­kien elämää näh­neet kas­vot. Voi­si aja­tel­la, että as­keet­ti­seen ympä­ristöön ja an­ka­raan ta­ri­naan so­pi­si­vat tun­te­mat­to­mat naa­mat, ken­ties amatöö­rinäyt­te­lijät, luon­non­lah­jak­kuu­det tai pelkästään ul­ko­nai­sil­ta piir­teiltään par­hai­ten so­pi­vat esittäjät. Mut­ta dia­lo­gi – jo­ta siis be­ne­dik­tii­niläis­ten ar­vos­ta­mas­ta hil­jai­suu­des­ta huo­li­mat­ta löy­tyy tiuk­koi­na­kin väit­te­lyinä – on vaa­ti­vaa ja us­kon­nol­li­set teks­tit eri­to­ten, ku­ten myös il­mei­sen au­tent­ti­set kir­joi­tuk­set, joi­ta hah­mo­jen esi­ku­vil­ta on löy­det­ty. Roo­lien vaa­ti­vuus edel­lyttää am­mat­ti­lai­sia.

Munk­ki­roo­leis­sa on vain ko­ke­nei­ta, pitkän uran teh­neitä näyt­te­lijöitä, jot­ka ovat tut­tu­ja suo­ma­lais­kat­so­jil­le­kin jo­ko mer­kittä­vistä rans­ka­lai­se­lo­ku­vis­ta tai suu­rem­mis­ta kan­sainvä­li­sistä tuo­tan­nois­ta. Van­him­mat näyt­te­lijöistä ovat kah­dek­san­kym­pin kor­vil­la tai yli­kin. Jot­kut ovat teh­neet jo pa­ri­sa­taa elo­ku­va ja tv-roo­lia. Yk­si epämääräi­sen tut­tu ja unoh­tu­ma­ton kas­vo on vuon­na 1927 syn­ty­nyt Jac­ques Her­lin, jo­ka esittää van­hin­ta munk­ki Amédée­ta. Her­lin on näy­tel­lyt niin Vis­con­tin kuin Fel­li­nin­kin elo­ku­vis­sa, mut­ta myös Shaft-fil­meissä ja uu­des­sa As­te­ri­xis­sa. Elämän­ko­ke­mus ja elo­ku­va­ko­ke­mus lyövät kättä vä­keväs­ti, sillä kai­kil­la luos­ta­rin asuk­kail­la on ka­ris­maa ja läsnäo­lon pai­noa, jo­ka osa­taan myös il­mais­ta ja an­nos­tel­la nä­ky­vil­le juu­ri tämän ta­ri­nan vaa­ti­mis­sa puit­teis­sa.

Kes­kei­simmässä Ch­ris­tia­nin osas­sa on Lam­bert Wil­son, jo­ka muis­te­taan Mat­rix-e­lo­ku­vien Me­ro­vin­gia­ni­na. Mut­ta sen roo­lin – tai elo­ku­van — hä­nel­le kyllä an­taa mie­lellään an­teek­si, kos­ka Ch­ris­tia­nin mie­len­lu­juus ja lah­jo­mat­to­muus pais­ta­vat tul­kin­nas­ta niin vah­voi­na. Yk­siu­lot­tei­nen hah­mo ei kui­ten­kaan ole ky­seessä, kos­ka luos­ta­rin joh­to­hen­kilönä ver­tais­ten­sa jou­kos­sa Ch­ris­tian jou­tuu elämään sekä kiih­keässä his­to­rial­li­ses­sa ti­lan­tees­sa että tai­tei­le­maan munk­ki­vel­jes­kun­nan ris­ti­rii­to­jen ja omien epäi­lys­tensä kes­kellä.

Toi­se­na pääo­sa­ne­sittäjän on mah­ta­va, jo kah­dek­san­kymp­pi­nen Mic­hael Lons­da­le – yli kah­den­sa­dan roo­lin mies, jol­la on ko­ke­mus­ta niin Truf­faut’s­ta, Buñue­lis­ta kuin Bon­dis­ta­kin. Lons­da­le on kuin syn­ty­nyt tähän roo­liin, isäl­li­sek­si, tur­val­li­sek­si ja luo­tet­ta­vak­si lääkä­ri­mun­kik­si. Mo­nen muun epäil­lessä ja säik­kyessä ja ha­lu­tes­sa jo pois, Ch­ris­tian järkähtämättömällä pe­riaat­teel­li­suu­del­laan ja Luc käytännöl­li­sellä elämä­na­sen­teel­laan pitävät luos­ta­rielämää pys­tyssä. Lu­cin myhäi­levä, munk­ki Tuck­mai­nen ole­mus kät­kee sisäänsä kui­ten­kin fi­lo­so­fin. Hä­nen neu­von­sa ja opas­tuk­se­na kyläläi­sil­le, mie­telmänsä ja Pas­cal-si­taat­tin­sa ovat Ch­ris­tia­nin poh­dis­ke­lu­jen rin­nal­la elo­ku­van täh­ti­het­kiä.

Mun­kit kes­kus­te­le­vat ti­lan­tees­taan ja ää­nestävät – kah­teen eri ot­tee­seen – siitä, py­syäkö pai­koil­laan vai pa­la­ta ko­tiin Rans­kaan. ”­Mi­nul­la ei ole siellä ketään odot­ta­mas­sa”, sa­noo yk­si. ”­Meidän tehtäväm­me on vielä kes­ken”, kuu­luu toi­sen pe­rus­te­lu jää­mi­sel­le.

Kä­si­kir­joi­tus on Etien­ne Co­ma­rin, mut­ta sen on so­vit­ta­nut ja dia­lo­gik­si muut­ta­nut oh­jaa­ja Beau­vois. Ma­rie-Ju­lie Mail­len leik­kauk­sen ja Cham­pe­tie­rin ku­vauk­sen avul­la te­kijät upei­den näyt­te­lijä­per­soo­nal­li­suuk­sien kans­sa val­mis­ta­neet het­ki het­keltä hy­vin yh­tenäi­sek­si ra­ken­tu­van ko­ko­nai­suu­den, jo­ta säes­tyk­setön kirk­ko­lau­lu mu­siik­ki­na ryt­mittää. Yh­teis­lau­lu on niin va­kuut­ta­vaa, että hämmäs­tyy, kun kuu­lee, että näyt­te­lijät lau­loi­vat elo­ku­vas­sa it­se saa­tuaan kou­lu­tus­ta gre­go­riaa­ni­seen lau­lu­tyy­liin.

Muu­ta­kin mu­siik­kia kuul­laan yh­den, mut­ta sitä mer­kittävämmän ker­ran. Trap­pis­teil­ta ei al­ko­ho­li ole kiel­let­ty, jo­ten he osaa­vat naut­tia vii­ninsä. Erään il­lan päät­teek­si Lons­da­len esittämä Luc kan­taa eleettömäs­ti pöy­tiin kak­si vii­ni­pul­loa ruo­ka­sa­lin (ja ku­van) kum­mal­la­kin lai­dal­la si­jait­se­viin pöy­tiin munk­ki­vel­jien eteen. Sit­ten hän pai­naa pää­typöydäl­le nos­ta­mas­taan mag­ne­to­fo­nis­ta kuu­lu­vil­le Ts­hai­kovs­kin Jout­sen­lam­men tu­tun tee­ma­mu­sii­kin. Ka­me­ra seu­raa vii­niä la­seis­taan naut­ti­via mie­hiä ja heidän kas­vo­jaan liik­ku­val­la ka­me­ral­la ja lä­hi­ku­vin. Otos siir­tyy mun­kis­ta toi­seen ja ta­kai­sin. Ti­lan­ne elää ja kas­vaa mu­sii­kin mu­ka­na ilos­ta va­ka­voi­tu­mi­seen, mut­ta päät­tyy syväs­ti koe­tun yh­tei­syy­den on­nen­tun­tee­seen. Lu­cin tai­ta­vas­ti alus­ta­ma koh­taus saa mer­ki­tyk­sensä luos­ta­rin sii­he­nas­ti­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta ja niistä sel­viä­mi­sestä. Mut­ta mu­ka­na on myös tie­toi­suus val­lit­se­vas­ta epä­var­muu­des­ta ja tu­le­vas­ta uhas­ta. Lop­pu­rat­kai­sun va­los­sa pitkän koh­tauk­sen pai­na­vuus kas­vaa vielä en­ti­sestään.

Yk­sittäi­siä koh­tauk­sia on tur­ha ehkä nos­taa erik­seen esiin, kos­ka tun­tuu kuin se ta­pah­tui­si yh­tenäi­syy­den kus­tan­nuk­sel­la. Mut­ta Jout­sen­lam­pi-het­ken ohel­la mie­leen jää myös luos­ta­rin ko­ke­maa uh­kaa hie­nos­ti il­mentävä jak­so, jos­sa ar­mei­jan he­li­kop­te­ri lentää pai­kan yllä. En­sin kuul­laan vain pot­ku­rin le­vot­to­muut­ta herättävä ää­ni, sit­ten tai­vaal­la nähdään tuo il­meetön, jät­timäi­nen ko­ne­hyön­tei­nen, jos­ta työn­tyy ulos ko­ne­kivää­rin piip­pu. Lo­put­to­mal­ta tun­tu­van het­ken he­li­kop­te­ri vii­pyy yllä ja lä­hes­tyy luos­ta­ria hi­taas­ti. Mun­kit vas­taa­vat ti­lan­tee­seen en­sin kerään­tymällä pe­lok­kaas­ti yh­teen, sit­ten al­ka­mal­la lau­laa kuin var­maa koh­ta­loa uh­ma­ten.

Suur­ten koh­taus­ten ohel­la fil­missä on mo­nia pie­nem­piä vai­kut­ta­via het­kiä. Esi­mer­kik­si ta­pa käyttää sa­det­ta kyy­ne­lien il­mentäjänä, nii­den si­jas­ta tai nii­den pei­tok­si. Ch­ris­tian on pa­kah­tua jär­kyttävästä taa­kas­ta, jo­ka luos­ta­ria on koh­dan­nut: it­kun si­jaan nähdään ja kuul­laan pik­ku hil­jaa kat­toon ro­pi­se­vaa sa­det­ta. Toi­sel­la ker­ral­la, suu­ren yh­tei­sen päätök­sen ja voi­ton het­kellä Ch­ris­tian ei voi ol­la pidät­te­lemättä ylit­se­vuo­ta­vaa iloaan, vaan hän ryntää ulos rank­ka­sa­tee­seen, jo­hon hä­nen omat kyy­ne­leensä se­koit­tu­vat.

Vii­meis­ten ku­vien ai­ka­na lue­taan Ch­ris­tia­nin kir­joit­ta­maa kir­jettä: ”­Mi­nun kuo­le­ma­ni, tie­ten­kin, näyttää osoit­ta­van nii­den ole­van oi­keas­sa, jot­ka kut­su­vat mi­nua naii­vik­si tai idea­lis­tik­si. Mut­ta heidän täy­tyy ymmärtää, että minä va­pau­dun pa­la­vas­ta ute­liai­suu­des­ta ja, Ju­ma­lan niin sal­lies­sa, saan yh­distää kat­see­ni Isän kat­see­seen ja nähdä hä­nen kans­saan hä­nen Is­la­min lap­sen­sa sel­lai­si­na kuin Hän heidät nä­kee. Tämä kii­tos, jo­ka sisäl­lyttää it­seensä ko­ko elämä­ni, ot­taa huo­mioon tie­tys­ti niin ei­li­sen kuin tämän päivän ystävät. Ja si­nut myös, vii­me het­ken ystävä, jo­ka et tiedä mitä teet. Kyllä, si­nul­le­kin minä osoi­tan tämän kii­tok­sen ja nämä jää­hyväi­set, joi­ta ei il­man si­nua oli­si. Koh­dat­kaam­me uu­des­taan on­nel­li­si­na var­kai­na Pa­ra­tii­sis­sa, jos se miel­lyttää meidän mo­lem­pien Ju­ma­laa ja Isää. Amen. Ins­ha Al­lah.” (HB)