”Jos näyttäisin sinulta, tappaisin itseni”.
”Jos näyttäisin sinulta, tappaisin itseni”.
Anna Odellin ohjaama draama edustaa erikoista tyylilajia, sillä se yhdistää fiktiota ja dokumenttia. Ysiluokkalaiset tapaavat 20 vuoden jälkeen, ja luokan hylkiö alkaa laukoa totuuksiaan.
Elokuva kulkee jopa kolmessa tasossa. Ensiksi näytetään fiktiota kuvitteellisesta luokkakokouksesta, joka kertoo siitä, mitä luokkalaiset pelkäävät tapahtuvan. Toinen osio kertaa oikeiden henkilöiden haastattelua. Tähän lomittuu sitten osioita, joissa katsoja ei tiedä, onko kyseessä oikea ihminen vai näyttelijä.
Elokuvaan on hyvä verrata omia kokemuksiaan. Voi kokea helpotusta, häpeää ja surua.
Taidemuodon historiassa tämä on tavallaan Rashomon-muunnelma, eli näkökulmaa vaihdetaan. Jos Sartre sanoi, että helvetti on toinen ihminen, niin siihen pitää lisätä: tietämättäsi olet sitä monille ihmisille.
Odell on kiistelty hahmo Ruotsissa, mutta elokuvat olleet arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Paljon soraääniäkin on kuultu, koska hän on näytellyt mielenterveyspotilasta dokumentissaan ja luokkajuhlankin voi halutessaan nähdä kostona. Nämä ovat vain sivuviitteitä hienon tekijän paidanliepeessä.
Itse olen ihaillut ruotsalaisia. Kuinka miellyttäviä he osaavat olla, vaikka ovat aivan yhtä paskamaisia kuin mekin. Luokkajuhla on yksi kuvaus siitä. Suomalainen on sosiaalisissa loukkauksissaan karkeampi ja suorempi.
Keskitason kuva ja ääni edustavat skandinavista tarkoituksenmukaisuutta. Ei ekstroja. (PS)