Taksinkuljettaja Veli-Matin alle kouluikäinen poika Santtu poistuu tapaamisesta nostaen kätensä vielä viime tervehdykseen.
Taksinkuljettaja Veli-Matin alle kouluikäinen poika Santtu poistuu tapaamisesta nostaen kätensä vielä viime tervehdykseen. Aku Louhimiehen elokuvassa Valkoinen kaupunki Rauno Ronkaisen kamera seuraa kohotettua pientä kättä, kun se katoaa isän silmistä toiseen huoneeseen.
Eronneiden vanhempien riitaisa tapaaminen lapset kiistakapuloina, on yksi koskettavimpia ja viiltävimpiä hetkiä viime vuoden parhaassa kotimaisessa. Valkoinen kaupunki tosin jäi ilman parhaan elokuvan Jussia viime sunnuntain palkintoseremoniassa. Hieman epäloogisesti, sillä Louhimiehen elokuvahan keräsi tunnustuksina parhaan ohjaajan, Paavo Westerbergin ja Mikko Koukin käsikirjoituksen, sekä nais- ja miespääosan esittäjienkin Jussit.
Viidennen Jussin filmi sai Samu Heikkilän leikkauksesta. Aivan ansaitusti senkin. Sillä Samu Heikkilä ”pelastaa” pikkupojan (Santtu Nuutinen) käden heilautuksen vielä kertauksena Valkoisen kaupungin loppukuviin. Kyseessä on vuoden 2006 kertovin ja kaunein, jäljittelemättömin ja aidoin suomifilmin yksittäinen otos. Lapsen ele palautuu isän muistoihin tämän istuessa vankisellissä väkivaltarikoksesta tuomittuna.
Veli-Matin ja Hannan avioero on isän osattomuutta ja äidin roolia korostavan sovittelijan (Pertti Sveholm) repliikkejä myöten kuin tämän päivän mielipidekirjoituksista. Tarkasti kuin ajopiirturi Valkoinen kaupunki osoittaa suomalaisen miehen suorimman reitin pienistä horjahduksista syrjäytymisen syöksykierteeseen. Tässä Veli-Matin lumipallona paisuvat ongelmat tuovat mieleen Pahan maan väärennetyn setelin tuhoa tuottavan kiertokulun.
Suomen leffakakarat
Yksinkertaistamisen vaaran Louhimies välttää houkuttelemalla näyttelijöistään, niin lapsista kuin aikuisista, esiin elämänmakuiset ja paljaat osasuoritukset. Janne Virtasen esittämä Veli-Matti on kiltti kuin uhrilammas, kunnes naapurin (Juha Veijonen) ajattelematon käytös sysää hänet yli rajan. Mutta ei Susanna Anteroisen Hanna-vaimokaan ole näytelmän konna, vain ihminen, joka havahtuu vaatimaan elämältä jotain muuta kuin saanut. Erilaisten ajattelutapojen, miehen ja naisen halujen ja tarpeiden yhteentörmäykset, periksi annot ja irti riistäytymiset Veli-Matin ja Hannan vankilatapaamisissa, ovat elokuvan väkevintä antia.
Valkoisessa kaupungissa saavat arvoisensa käsittelyn tilanteet, joissa elämä lyö raskaimmalla kädellä. Bergmanin filmien ihmissuhteita repivät vihan ja rakkauden ristiriidat, Kieslowskin Kymmenen käskyn arkikuvauksen selkeys, Hitchcockin Väärän miehen vankilakuvauksen eksistentialistinen ahdistus ja Bressonin loppukuvien ankara kirkkaus tuntuvat suodattuneen äidinmaidossa filmin tekijäryhmän tapaan ajatella elokuvallisesti.
Louhimiehessä on löytyy suomalaisohjaaja, joka ei halua keksiä ruutia uudestaan. Hän tuntee ja tunnustaa elokuvan (ja muun taiteen) klassikot ja kehittää ilmaisuaan edeltäjistään tietoisena.
70-luvulla puhuttiin ”leffakakaroista” (movie brats), joita olivat lupaavimmat nuoret amerikkalaiset elokuvantekijät, kuten Spielberg, Lucas, Scorsese ja kumppanit. Hakematta tulee mieleen, että tämän hetken suomalaisia leffakakaroita ovat ohjaaja Aku Louhimies, käsikirjoittaja Paavo Westerberg ja näyttelijä-käsikirjoittaja Mikko Kouki, jotka toisin kuin tahoillaan toimineet ulkomaiset edeltäjänsä, ponnistelevat saman, yhteisen elokuvan hyväksi.
Valkoinen kaupunki on jo saavutus, mutta ennen kaikkea se on tie eteenpäin. (HB)