Ah­ve­nan­maa­lai­nen Paul Gus­tav­son loi vuon­na 1939 Mar­vel-yh­tiöl­le sar­ja­ku­va­san­ka­ri An­ge­lin. En­ke­liä voi pitää edeltäjänä ny­kyi­sil­le su­per­san­ka­ria­suun pu­keu­tu­vil­le hah­moil­le, jot­ka kui­ten­kin tais­te­le­vat ri­kok­sia vas­taan il­man eri­tyi­siä yli­luon­nol­li­sia voi­mia. Myö­hem­min maail­man­so­dan il­ma­pii­rissä Joe Si­mon ja Jack Kir­by kek­sivät Mar­ve­lil­le yh­den kaik­kien ai­ko­jen suo­si­tuim­mis­ta su­per­san­ka­reis­ta, Cap­tain Ame­ri­can.

Tästä täh­ti­lip­pu­kil­peä kan­ta­vas­ta, ny­kyi­sin jo seit­semän­kymp­pi­sestä sar­ja­ku­va­pat­rioo­tis­ta on Joe Johns­ton oh­jan­nut ko­mean fil­mi­tul­kin­nan. Cap­tain Ame­ri­ca: The First Aven­ger viit­taa jo ni­messään jat­ko-o­siin. En­si vuo­dek­si odo­tel­laan Aven­gers-e­lo­ku­vaa, jos­sa Cap­tain Ame­ri­can rin­nal­la tais­te­le­vat sekä Iron Man että Hulk. Tii­min ideoi piirtäjä Kir­byn kans­sa 60-lu­vun alus­sa Mar­ve­lin kir­joit­ta­ja­le­gen­da Stan Lee. En­si vuon­na 90 täyttävä Lee näyttäy­tyy ko­ris­te­roo­lis­sa tässä­kin elo­ku­vas­sa.

Oh­jaa­ja Joe Johns­ton on teh­nyt hie­non nuo­ruus­muis­te­lon Lo­ka­kuun tai­vas (1999) ja sar­jan te­ho­kas­ta, mut­ta per­soo­na­ton­ta mie­li­ku­vi­tus­seik­kai­lua (Ju­man­ji, Ju­ras­sic Park III, The Wolf­man). Cap­tain Ame­ri­ca kuu­luu te­kijän par­haim­mis­toon, vaik­ka jää­kin jäl­keen kesän hie­noim­mis­ta fan­ta­sia­fil­meistä (X-Men: First Class, Su­per 8, Api­noi­den pla­nee­tan syn­ty). Johns­to­nin kek­se­liäät ideat ja tai­pu­mus kes­kin­ker­tai­siin rat­kai­sui­hin kamp­pai­le­vat Cap­tain Ame­ri­cas­sa­kin.

Bus­ter Kea­to­nin Ken­raa­lis­sa John­ny Graytä ei värvätä rin­ta­mal­le, kos­ka hän on ar­vok­kaam­pi ve­tu­rin­kul­jet­ta­ja­na. Mut­ta John­ny pää­see pal­ve­le­maan aa­tet­taan si­vii­liam­mat­tin­sa kaut­ta ja osoit­taa siinä su­per­mie­hen ky­kyjä.

Cap­tain Ame­ri­cas­sa nuo­ri Ste­ve Ro­gers ha­luaa tehdä osan­sa Yh­dys­val­tain liit­tyessä toi­seen maail­man­so­taan. Ste­ve on heik­ko­peik­ko anee­mik­ko, jon­ka ast­mat ja al­ler­giat sekä raa­mik­kuu­den puu­te estävät A-mies­kel­poi­suu­den. Or­vol­le Ste­vel­le so­ta­pal­ve­lus on enemmän kuin vel­vol­li­suus, se on pak­ko­miel­le. On­nek­si avuk­si tu­lee nat­se­ja paen­nut sak­sa­lais­tie­de­mies Ers­ki­ne (S­tan­lye Tuc­ci), jo­ka see­ru­mi­kek­sinnöllään kou­lii epä­kel­vos­ta­kin ai­nek­ses­ta Hit­le­rin vas­tai­sen sa­lai­sen aseen, su­per­mal­lia.

Värväys­ma­te­riaa­lia

Ku­ten Api­nap­la­nee­tan syn­ty, myös Cap­tain Ame­ri­ca ot­taa ai­kan­sa ker­to­muk­sen käyn­nistä­mi­sessä. Näin hah­mo­jen luon­to ja si­don­nai­suu­det käyvät sel­vik­si en­nen kes­keistä konf­lik­tia. Eri­tyi­ses­ti Cap­tain Ame­ri­can koh­dal­la verk­kai­nen, mut­ta tii­vis al­kus­too­ri on pai­kal­laan, sillä hah­mo on meillä vä­hemmän tun­net­tu kuin Mar­vel-kol­le­gan­sa Spi­der-Man tai DC Co­mic­sin kil­pai­li­jat Bat­man ja Su­per­man.

Suu­ren bud­je­tin tul­kin­taan on kiin­ni­tet­ty lois­ta­vat näyt­te­lijät. Aiem­min hei­kois­sa su­per­hah­mo­fil­meissä tah­kon­nut Ch­ris Evans osoit­taa lah­jak­kuu­ten­sa. Hä­nessä on sekä puh­da­sot­sai­sen hee­rok­sen yk­si­puis­ta nai­vis­mia että it­sei­ro­nis­ta po­ke­ri­naa­maa, jo­ka aut­taa vä­rikkäi­den rät­tien pääl­le pu­ke­mis­ta. Vas­tuk­sen kap­tee­nil­le an­taa Hu­go Wea­vin­gin me­ga­pa­his­nat­si Pu­na­kal­lo Heil Hyd­ra -mant­roi­neen. Si­vus­ta­tu­kea san­ka­ri saa tyttöystävältään, agent­ti Car­te­ril­ta (Hay­ley Atwell), par­haal­ta ystävältään Buc­kyltä (Se­bas­tian Stan) sekä ih­me­kek­sijä Star­kil­ta (Do­mi­nic Coo­per). Si­vuo­sien par­haat pis­teet kerää to­sin Tom­my Lee Jo­ne­sin yr­my evers­ti, jol­ta kuul­laan her­kul­li­sim­mat kom­men­tit.

E­lo­ku­van hal­lit­tu vi­suaa­li­suus miel­lyttää myös kol­miu­lot­tei­se­na, jos­kin par­haim­mil­laan 3D-vai­ku­tel­ma on upeis­sa lop­pu­teks­teissä ja mu­si­kaa­lin­kal­tai­sis­sa la­va­jak­sois­sa, jois­sa Cap­tain Ame­ri­ca nos­tat­taa ko­ti­rin­ta­man hen­keä vetämällä Hit­ler-ko­pio­ta kuo­noon.

Ku­val­li­ses­sa lois­tos­sa on sen ver­ran kui­va­kas pin­ta­si­laus, että vii­mei­sellä kol­man­nek­sel­la sii­hen vä­syy. Pu­na­kal­lo­kin osoit­tau­tuu hui­mas­ta ul­ko­muo­dos­taan huo­li­mat­ta mel­ko kli­sei­sek­si su­per­kon­nak­si. Se­kin ih­me­tyttää, että mo­lem­pien rin­ta­mien yli­luon­nol­li­ses­ta tu­li­voi­mas­ta huo­li­mat­ta jo­kai­nen kärhämä on vain ta­va­no­mais­ta fil­mi­pum­put­te­lua, vaik­ka­kin te­ho­ty­keillä.

Reip­paa­na sar­jis­seik­kai­lu­na Cap­tain Ame­ri­ca kyllä kel­paa. Ar­mei­jal­le se var­mas­ti so­pi­si myös nuor­ten värväys­ma­te­riaa­lik­si, kos­ka so­ti­mi­ses­ta kai­kil­la rin­ta­mil­la on teh­ty elo­ku­vas­sa niin sek­sikästä, haus­kaa ja hou­kut­te­le­vaa. Sar­ja­ku­va­san­ka­ri on syn­ty­nyt oma­na ai­ka­naan ja muo­kat­tu sen ai­kai­sen ajan hen­gen il­mentäjäk­si. Maail­man­po­li­tii­kan ja mie­li­pi­deil­ma­pii­rin muu­tok­set on otet­tu huo­mioon vain sum­mit­tai­ses­ti. Nat­sit ovat 40-lu­vul­le pääsääntöi­ses­ti si­joit­tu­van ta­ri­nan van­ha, hyvä vi­hol­li­nen. Sil­miin­pistäväs­ti venäläi­siä (tai Neu­vos­to­liit­toa) ei edes mai­ni­ta, saa­ti Aa­siaa tai Lä­hi-itää. Mi­tenkähän on ny­kyai­kaan si­joit­tu­vis­sa Aven­gers-jat­ko-o­sis­sa?

Hei­veröi­nen Ste­ve Ro­gers rat­kai­see elo­ku­van al­ku­puo­lel­la on­gel­mat ai­voil­laan ja nok­ke­luu­del­laan, mut­ta see­ru­min pis­ton jäl­keen saa suo­ra voi­ma jyllätä. Kun Ro­ger­sil­ta ky­sytään, ha­luaa­ko hän tap­pa­maan nat­se­ja, hän vas­taa, et­tei vi­haa ketään, mut­ta et­tei hän hyväk­sy sitä, että ketään kiu­sa­taan. Kom­ment­ti on kum­mal­lis­ta huul­ten to­dis­tus­ta, jon­ka tar­koi­tus on py­hittää voi­mankäyttö hy­villä tar­koi­tus­pe­rillä. Fi­lo­so­foin­ti siitä, että kun on ol­lut heik­ko, ymmärtää pa­rem­min voi­mak­kaan vas­tuun, ei ole yhtä on­tu­va se­li­tys tässä yh­tey­dessä, vaik­ka kau­nis­te­lua­han se on se­kin.

Cap­tain Ame­ri­can so­ta­myön­tei­syy­den vas­ta­pai­nok­si sen rin­nal­la pa­kol­lis­ta kat­sot­ta­vaa oli­si Dal­ton Trum­bon omas­ta kir­jas­taan oh­jaa­ma pa­si­fis­ti­nen So­ti­las­poi­ka (1971). Et­teivät vä­ki­val­lan ja so­dan ru­mat jäl­jet ko­ko­naan unoh­tui­si mie­li­ku­vi­tus­hy­per­ryk­siä kat­soes­sa.

Kä­sittääk­se­ni sar­ja­ku­vas­sa tyttö­san­ka­ril­la, agent­ti Sha­ron Car­te­ril­la on iso mer­ki­tys. Elo­ku­va­ver­sios­sa­kin hän saa ti­laa osoit­taa neu­vok­kuu­ten­sa, mut­ta Hay­ley Atwel­lin hah­moa ei käy­tetä tar­peek­si hyväk­si. Luo­te­taan­ko sii­hen, että roo­lin ke­hit­te­lyyn on mah­dol­li­suus jat­ko-o­sis­sa?

O­li­sin kai­van­nut enemmän­kin Ch­ris Evan­sin ja Atwel­lin yh­teis­pe­liä. Sii­hen py­ritään­kin koh­tauk­ses­sa, jos­sa Cap­tain Ame­ri­ca näyttää ole­van kuo­le­man kie­lissä pu­toa­mas­sa ko­nei­neen var­maan tu­hoon. Vii­mei­sen yh­tey­den päässä on Sha­ron Car­ter ja kes­kus­te­lus­sa on herk­kien, koh­ta­lo­no­mais­ten hyväs­tien sä­vy. 40-lu­vun so­ta-ai­kaan si­joi­tet­tu koh­taus pu­toa­vas­ta ko­nees­ta ja mie­hen ja nai­sen vä­li­sestä hen­nos­ta elämän­lan­gas­ta tuo pal­jon lu­paa­val­la ta­val­la mie­leen Mic­hael Powel­lin ja Eme­ric Press­bur­ge­rin suu­ren­moi­sen elo­ku­van Ky­sy­mys elämästä ja kuo­le­mas­ta (1946). Siinä Da­vid Ni­ven syök­syy alas pa­la­vas­sa len­to­ko­nees­sa, mut­ta on­nis­tuu vielä saa­maan yh­tey­den len­non­joh­to­tor­nis­sa val­von­ta­vuo­ros­sa ole­vaan iha­naan Kim Hun­te­riin. Myös Cap­tain Ame­ri­cas­sa lentäjä voit­taa kuo­le­man ja syn­tyy uu­del­len. Mut­ta Johns­to­nin sar­ja­ku­va­fil­ma­ti­soin­nis­sa elämän ja kuo­le­man ky­sy­myk­siin ei saa­da yhtä syväl­li­siä, ne­rok­kai­ta saa­ti ro­mant­ti­sia vas­tauk­sia kuin Powel­lin ja Press­bur­ge­rin brit­tik­las­si­kos­sa, jo­ta teh­dessä so­ta oli juu­ri päät­ty­nyt. (HB)