Ei ole olemassa mitään muuta kuin rakkaus ja pelko.
Ei ole olemassa mitään muuta kuin rakkaus ja pelko. Tämä on Betoniyön teologishenkinen kiteytys.
Täytyy myöntää, että turvauduin aluksi jälkimmäiseen tunteeseen, vaikka Betoniyö on saanut erinomaiset arvostelut kautta linjan. Pelkäsin, että kyseessä on ainoastaan hyvin tehty lisäluku suomalaisen synkeyden pitkään historiaan.
Pelko muuttui aika nopeasti rakkaudeksi. Betoniyötä on kehuttu vuoden parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Minusta se on yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia elokuvia.
Tarina on sinänsä klisee, mutta kun klisee muuttuu todeksi, se kertoo elokuvan alitajuisista voimista. Juuri tämä tekee elokuvasta ylipäätään omaperäisen taiteenlajin.
Suomalaisessa lähiössä elää perhe. Yksinhuoltajaäiti haakuroi epävarmana kahden poikansa kanssa. Vanhempi on lähdössä linnaan, ja nuorempi elää 14-vuotiaan yliherkkää vaihetta. Isää ei taideta edes mainita.
Isoveli opettaa pienemmälle, miten kovuudella pärjää ja erehtyy myös filosofoimaan naisvihasta aina apokalyptisiin näkyihin saakka. Pikkuveljen hauras mieli sekoittaa toden ja tarun. Entinen, nykyinen ja tuleva epävarmuus johtaa pelkoon. Se vie vihan tielle, josta seuraa tragedia.
Ohjaaja Pirjo Honkasalo pääsee ”toisen ihmisen pään sisälle” samaan tapaan kuin realistinen maalaustaide aikoinaan kehittyi impressionismista ja ekspressionismista surrealismiin ja absraktiin ilmaisuun. Elokuvan surrealistinen sävy virittää katsojan oikealle taajuudelle huomattavan taitavien näyttelijäsuoritusten kautta. Käsikirjoitus on tehty tämän vastapainoksi yksinkertaisesti. Matti Kassilaa lainaten kuljeskeluelokuvan konventioiden avulla saadaan aikaan sopivaa dynamiikkaa. Helsingin dualistiset, ying ja yang –teemaiset symboliset näkymät tukevat ilmaisua.
Jotain muutakin suomalaisista tuotannoista poikkeavaa saadaan mukaan arsenaaliin. Vedenalaiset kuvaukset on toteutettu suurella taidolla. Vertailukohdaksi nousevat aikoinaan korkealle arvostetun Philip Cazan surrealistiset sarjakuvat.
Elokuva perustuu Pirkko Saision vuonna 1981 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin. Tällöin oireilevat nuoret olivat 1950-luvun rock and rollia ihannoivia diinareita. Elokuvassa eletään nykypäivän hiphop-aikaa, mutta samalla rakennetaan hienovarainen silta menneeseen, jolloin sosiaaliset ongelmat olivat oraalla. Tämä silta rakennetaan Simon diinarihenkisellä rotsilla, ja isoveljen rottatakilla.
Ainoa asia, mistä elokuvassa en pidä, on homoseksuaalin valokuvaajan pöydälle asetettu Pirkko Saision kirja. Saisio osallistui itse käsikirjoituksen tekoon. Hän on sen verran arvostettu, pitkän ja menestyksekkään uran luonut kirjailija, ettei hän tällaista pönötystä tarvitsisi. Mutta vähäinen on moitteen aihekin.
Laadukas kuva ja ääni. Ekstroissa kolme traileria ja kuvagalleria. (PS)