Mikä on­kaan kiin­nos­ta­vam­paa kuin toi­nen ih­mi­nen yk­si­tyi­sim­pinä het­kinään? Sii­hen ei pe­rus­tu ai­noas­taan kä­si­kir­joit­ta­ja And­rew Nic­co­lin ne­ro­kas aja­tus­leik­ki elo­ku­vas­sa Tru­man Show (Rex 1), vaan ko­ko sa­ta­vuo­ti­nen fil­mi­teol­li­suus, jo­ka ve­toaa ha­luum­me tir­kis­tellä vä­lillä mui­den elämää.

Ei-toi­vot­tu­na lap­se­na syn­ty­nyt Tru­man Bur­bank on jo koh­dus­sa adop­toi­tu me­dia­mo­gu­li Ch­ris­to­fil­le, jo­ka stu­dio­tai­vaas­taan oh­jaa Tru­ma­nin vai­heis­ta nos­tal­gis­ta saip­pua­sar­jaa. Mikään Sea­ha­ve­nin saa­rel­la ei ole ai­toa, pait­si kup­las­sa asu­va poi­kam­me, jo­ka ei it­se tiedä elon­sa pie­nim­piä­kin piir­teitä 24 tun­tia vuo­ro­kau­des­sa seu­raa­vis­ta pii­lo­ka­me­rois­ta.

”­Pa­ras­ta ystävää” ai­nai­si­ne olut­pak­kei­neen näyt­te­levä Mar­lon väittää, et­tei Tru­ma­nin kei­no­maail­ma ole vää­rennös, vaan ”­hal­lit­tua elämää”. Jo­pa Mar­lo­nin mies­ten kes­kei­set, to­ve­ril­li­set pu­heet­kin tu­le­vat me­fis­to­mai­sen Ch­ris­to­fin sa­ne­lui­na.

Poi­ka kup­las­sa

Ai­kui­nen ei mah­du asu­maan nuk­ke­ko­dis­sa. Seinät mur­tu­vat ympä­riltä. On­ne­lak­si luul­lun ko­ti­pai­kan kau­pun­ki­ku­va ja mai­se­ma au­rin­gon­las­kui­neen pal­jas­tu­vat­kin sar­jak­si va­loe­fek­tejä ja ha­ta­ria pah­vi­ku­lis­se­ja. Tru­man Shown pa­ras­ta an­tia ovat pie­net vir­heet, ne tah­rat täy­del­li­sessä, joi­den kaut­ta mie­hel­le al­kaa val­je­ta jon­kin ole­van pois oi­keas­ta.

Au­voi­nen olo oh­jaa­ja-isän suo­jat­ti­na tämän luo­mas­sa lem­peässä van­ki­las­sa lak­kaa sillä het­kellä, kun Tru­man oi­val­taa va­paan tah­don ja rak­kau­den mer­ki­tyk­sen sekä op­pii tun­te­maan it­sensä.

T­ru­man Show on nau­tit­ta­va jo Jim Car­reyn suo­ri­tuk­sen ta­kia. Tru­man ihas­tut­taa te­le­vi­sioy­leisön ole­mal­la luon­nol­li­nen, ih­met­te­levä ih­mi­nen. Car­reyllä taas on ky­ky, jo­ta ei mo­nel­ta­kaan koo­mi­kol­ta tai näyt­te­lijältä löy­dy: hä­nestä kat­so­ja vä­littää. Sik­si Car­rey voi esittää räkä­nok­kaa, mie­li­puol­ta tai naii­via hölmöä suo­sion kär­simättä. Huo­no­kin kri­tiik­ki va­luu hä­nestä kuin ve­si han­hen selästä ja koh­dis­tuu ai­na en­nem­min elo­ku­vaan kuin sen täh­teen.

Ed Har­ri­sin esittämä te­le-vi­sionää­ri Ch­ris­tof on Tru­ma­nil­le sa­mal­la ker­taa ra­kas­ta­va ja jul­ma isä. Kär­jis­ty­neim­millään Tru­man Show rin­nas­taa­kin näi­den suh­teen Ju­ma­laan ja Jee­suk­seen. Ch­ris­tof saa tuu­len pu­hal­ta­maan ja au­rin­gon nou­se­maan pelkällä käs­kyllä ja lo­pul­ta poi­ka­kin kä­ve­lee vet­ten päällä.

Faus­tin le­gen­da­kin tu­lee mie­leen, mut­ta ehkä on­nis­tu­neem­pia ovat te­kijöi­den vähän vaa­ti­mat­to­mam­mat viit­teet. Aja­tel­laan­pa vil­li­las­ta Truf­faut´n elo­ku­vas­sa Ke­sytön tai Tru­ma­nin epä­nor­maa­lin elämän suh­det­ta kah­lit­tuun ja luon­nos­taan eris­tet­tyyn King Kon­giin. Tai it­sensä vie­raak­si tun­te­vaan Fran­kes­tei­nin hir­viöön.

Os­ca­rin ar­voi­nen

Kat­so­kaa­pa mi­ten Car­rey tar­kas­te­lee tai­vaal­ta pu­don­nut­ta va­lon­hei­tintä: kuin api­na ou­toa ob­jek­tia Kub­ric­kin Ava­ruus­seik­kai­lus­sa. Näyt­te­lijä an­sait­see Tru­man Shows­ta Os­ca­rin siinä missä Tom Hanks For­rest Gum­pis­ta. Muil­le te­kijöil­le ja­kai­sin moi­tet­ta­kin. Ku­ten Gump myös Tru­man Show on kiis­ta­na­lai­nen teos. On­ko ky­seessä terävä, in­tel­lek­tuel­li sa­tii­ri, vai­ko sit­ten­kin vain näennäi­sen kriit­ti­nen, viih­teel­le pik­ku­sor­men­sa an­ta­va Hol­lywoo­din uu­sin muo­ti­tuo­te?

Ky­syä voi myös kum­pi on pa­rem­pi tai­tei­li­ja: sekö, jo­ka te­kee kaa­va­mai­ses­ta ai­hees­ta lähtö­koh­tiaan suu­rem­man, hie­non la­ji­tyyp­pie­lo­ku­van — vai­ko se, jo­ka to­teut­taa ai­nut­laa­tui­sen idean kes­kin­ker­tai­ses­ti? Edel­li­sestä kä­vi­si esi­mer­kik­si tors­tai­na au­to-on­net­to­muu­des­sa kuol­leen Alan J. Pa­ku­lan Gris­ham-jännä­ri Pe­li­kaa­ni­muis­tio ja jäl­kimmäi­sestä juu­ri Tru­man Show.

Jos­ta­kin syystä luu­lin, että fil­min oh­jaa­ja oli Mi­ke Nic­hols, enkä tul­lut hul­lua hurs­kaam­mak­si, kun näin lop­pu­teks­teissä Pe­ter Wei­rin ni­men. To­dis­ta­jan ja Kuol­lei­den ru­noi­li­joi­den seu­ran oh­jaa­ja te­kee nyt kä­si­kir­joi­tuk­sen mai­niois­ta ti­lan­teis­ta ta­va­no­mai­sia. Nau­rus­sa on kyllä pi­te­le­mistä, mut­ta missä on sa­tii­rin piik­ki? Tai sää­li ja kau­hu? Ai­noa puol­ta­ja, Tru­ma­niin kiin­ty­nyt tv-sar­jan en­ti­nen avus­ta­ja­kin muut­tuu lop­pu­ku­vis­sa pas­sii­vi­sek­si tai­vas­te­li­jak­si. Ja nais­hah­mon mai­nos­tet­tu ra­di­ka­lis­mi ra­joit­tuu so­pi­vas­ti seinäl­le kiin­ni­tet­tyi­hin pro­tes­ti­ju­lis­tei­siin. Tru­man it­se pois­tuu ka­me­ran ulot­tu­vil­ta nenäkkäällä lat­teu­del­la. Enemmän­kin odot­tai­si fil­miltä, jo­ka ku­vit­taa van­han fi­lo­so­fin oh­jet­ta ol­la mie­luum­min kär­sivä ih­mi­nen kuin tyy­dy­tet­ty si­ka.

O­len myö­hem­min an­ta­nut ker­toa it­sel­le­ni, että Tru­man Show oli­si erittäin pä­tevä ku­vaus siitä, miltä psy­koo­si sisältäpäin tun­tuu. (HB)