Historia on aina voittajien kirjoittamaa.
Historia on aina voittajien kirjoittamaa. Elokuviin valittu näkökulma kantaa viestiä, kerrottiin sitten Kummisedän mafiaperheestä, Kahdeksan surmanluodin poliisiampujasta tai punaisista ja valkoisista ”kevään 1918 tapahtumissa”.
Taistelussa Näsilinnasta 1918 ohjaaja Claes Olsson (Varpusen suudelma, Ihanat naiset rannalla, Onnen varjot, Colorado Avenue) osoittaa, että Suomen kohtalonvaiheet eivät paljostakaan käsittelystä kulu. Filmillä on muitakin ansioita: se on Olssonin pitkistä elokuvista lyhin mutta paras.
Taistelu Näsilinnasta 1918 perustuu ensikäden lähteisiin, kokijoiden ja näkijöiden muistelmiin, nuorten sotilaiden kirjeisiin. Voittajien historiankirjoituskin sisältää oman kritiikkinsä. Myös Näsilinnan vajaan vuorokauden kestäneessä valloituksessa kiteytyvät suuret ongelmanasettelut, kansaa repivä kahtiajako ja sodan paradoksaalinen järjettömyys, joka jättää jälkeensä vain hävinneitä.
Robert Alftanin ja Olssonin käsikirjoitus kuljettaa tarinaa vaasalaisen yliluutnantti Erik Gunnar Melinin (1983–1951) matkassa tämän johtaessa komppaniansa Tammerkosken padon kautta läpi punaisten hallussa olevan yöllisen Tampereen. Tavoitteena on Näsilinna, jota Melinin joukot onnistuvat pitämään hallussaan vain yhden päivän. Valloitusretkelleen etujoukko on saanut käskyn: vankeja ei oteta.
63-vuotiaan Claes Olssonin ohjausta on jo haukuttu draamadokumentiksi, mutta kyllä Näsilinna oikea elokuva on. Keskelle tapahtumia syöksyvä filmi on alusta lähtien liikkeessä, kun valkoisten ryntäysvaihetta seuraavat öiset katutaistelut kaupunkia puolustavia punaisia vastaan. Itse Näsilinnan valtaus on melkeinpä hengähdysvaihe, mutta punaisten välitön teloittaminen sitten sitäkin tyrmäävämpi jakso. Dramaattiset huipennukset jatkuvat punaisten vallatessa Tampereen näköalapaikan pian valkoisilta yhtä verisesti takaisin.
Pertti Mutasen kuvaus kunnostautuu. Käsivarakameralla päästään lähelle tilanteita, mutta vaikutelma ei ole keinotekoinen tai epäselvän hätäinen. Aidoille paikoille rekonstruoitu tapausten kulku tuntuu todelliselta. Kahdeksansadantuhannen tuotantobudjetti satsaa oleelliseen. Puvustus, rekvisiitta ja lavastus vakuuttavat. Pyrotekniikkaa käytetään taloudellisesti annostellen, mutta tarvittaessa hätkäyttävän tehokkaasti räjähdyksissä, tykinlaukauksissa ja ammuntakohtauksissa. Digitaalinen filunki ja helpoimman tien valinta ei missään paista silmään.
Tasapainoisten tuotantoarvojen joukossa erityismaininnan ansaitsee Olssonin filmeihin paljon säveltäneen Yarin (Jari Knuutinen) musiikki. Näsilinnan valtauksen kaaosvaiheessa orkesterin sointikudos tislaa veljessodan mielettömyydestä arvopärtmäisen taivaallista surua ja sääliä. Myös nuorten sotilaiden suomenruotsin murteet uuttakaarlepyytä myöten ovat musiikkia korville.
Näyttelijätyössä korostuu ammattilaisten, teatterikoululaisten ja harrastajien saumaton kollektiivi persoonallisuuksien sijaan. Edes Nicke Lignellin yliluutnantti Melin ei nouse päähenkilöksi yli muiden. Melinistä selviää vain velvollisuudentuntoinen huolenpito alaisista ja luottamus saatujen käskyjen oikeellisuuteen. Lignell on tässäkin kuitenkin pätevä luodessaan kiintopisteen ympärillä avautuville nuorempien sotilaiden pikaisille muotokuville. Muista kokeneista näyttelijöistä Tanjalotta Räikkä nähdään punaisten naisten joukossa katuteloituksen uhrina, joka ei ehdi päästää suustaan kuin uhmaavan haukkumasanan valkoisille: ”Lahtarit!” Reidar Palmgren astuu pihasta tielle luovuttamaan miekan Tampereen valloittajille. Antautumisen merkki ei kuitenkaan auta, hänkin joutuu ammutuksi kuin varmuuden vuoksi ja sotilaskäskyn kirjainta myötäillen. Ahti Jokinen on valkoisia auttava yövahti, joka johtaa sotilaat oikotietä vihollisen selustaan. Tomi Salmela vilahtaa puupinon takana venäläissotilaana ja Otto Kanerva ärhäköi Näsilinnan puolustajana vielä teloitusryhmän edessäkin.
Tunnetummat näyttelijät tuovat esiintymisillään painoa ja vakautta kertomukseen. Mutta ytimen elokuvalle muodostavat rajalinjan kummaltakin puolelta taisteluihin kokemattomina lähteneet nuorukaiset. Jääkärivääpeli Boströminä teatterikorkeakoulun viimeistä vuotta käyvä kokkolalaissyntyinen Anton Häggblom kohoaa esimerkiksi ”Jumalan ja isänmaan” oikeutetulla asialla olemisen nostattamasta arkipäivän julmuudesta. Innokas vääpeli on ensimmäisenä heittämässä hermoheikkoja ulos omasta vahvuudestaan ja komentamassa kiväärimiehiä antautuneiden ampumiseen.
Epäilyksen hetkiä ei muidenkaan sotilaiden nuorilla kasvoilla ehdi suuremmin välähtää, mutta kirjatuista tosiseikoista ammentavat kohtaukset puhuvat omaa kieltään. Vaikuttavimpia näkyjä on kuulonsa menettäneen kranaattikauhuisen nuorukaisen pakkomielteinen manttelin riisuminen autioituvan kartanon portaikossa. Pysäyttävä on myös vetäytymisvaiheessa sotilaan jäähyväinen haavoittuneelle veljelleen. Veljessodan surrealistisia ristiriitoja kuvaa pihalle ammutun punaisen opastus konekivääriä lataavalle valkoiselle. Kuin ohi mennen nähdään myös naisten ruumiita sodan irvokkaana uhrina. Vielä äsken nämä sisaret kulkivat punaisten valloittamaan Näsilinnaan haavoittuneita sukulaispoikia etsimään turvassa valkoisen lipun alla, kaatuakseen hetkeä myöhemmin hyökkäävien valkoisten luotisateeseen.
Jo elokuvan alun rynnäköinnissä automaattisesti syntyvää katsojankin kiihkoa ja jännitystä ovat järkyttäneet ensimmäiset miestappiot, sivullisten summittainen lahtaus ja karmaisevat oheisvahingot. Nuorin sotilaista, melkein lapsi, kääntyy kaaoksen keskellä vahingossa vastavirtaan ja tuupertuu omien pistimiin.
Olsson hyödyntää onnistuneesti mestarillisten edeltäjiensä, amerikkalaisten Steven Spielbergin (Pelastakaa sotamies Ryan, 1998) ja Terrence Malickin (Veteen piirretty viiva, 1998) sekä venäläisen Elem Klimovin (Tule ja katso, 1985) ja oman Rauni Mollbergimme (Tuntematon sotilas, 1985) ohjauksellisia keksintöjä elokuvasodista. Hidastuksen käyttö yksinpuhelun taustalla taas vaikuttaa omaperäiseltä keinolta yhdistää tekstiä, näyttelijätyötä ja kameraefektejä eläväksi maalaukseksi.
Ohjaajan kädenjälki on Näsilinnassa nöyrempää, mutta iskevämpää ja siten välittömämmin elokuvallista kuin hienosteluun kompastuneessa suurtyössä Colorado Avenue (2007). Sotilaiden kirjemonologien suora puhe yleisölle vaatii hetken totuttelun, mutta osoittautuu onnistuneeksi ratkaisuksi. On huimaa tavoittaa vuoden 1918 sotilaan katse melkein vuosisadan takaa.
Harmillisesti filmi päättyy tussahtavana suutarina, kun valkoisten vetäytymisvaihe Näsilinnasta jää kokonaan käsittelemättä. Kenties olisi sittenkin kannattanut venyttää elokuva täyteen mittaan näyttämällä vielä Melinin joukkojen murtautuminen ulos vastustajan saartorenkaasta? Lopputekstilauluna Kotimaani ompi Suomi jatsahtavana lauluversiona särähtää korvaan. Yarin säveltämä instrumentaalimusiikki olisi ehkä sopinut paremmin, vähemmän alleviivaavasti, krediittien aikana nähtävän karun valokuvakavalkadin dokumentaarisen todistusvoiman kontrastiksi. (HB)