”A­pi­na­ko niin pal­jo muut­tuu­pi, jo­han siitä hul­lu­kin suut­tuu­pi”, veis­te­li ame­ri­kan­suo­ma­lai­nen Ant­ti Syrjä­nie­mi jo vuon­na 1929. Muut­tuu­ko api­na ja mi­hin suun­taan?, ky­se­lee tai­do­kas Api­noi­den pla­nee­tan syn­ty. Ru­pert Wyat­tin oh­jaus on vai­kut­ta­va osoi­tus kuo­pa­tuk­si luul­lun ta­run elin­voi­mas­ta. Syn­nyssä edetään aluk­si verk­kai­ses­ti ja luo­daan vah­va poh­ja kes­kio­san ra­jul­le kään­teel­le. Sit­ten syök­sytään kek­se­liäi­den toi­min­ta­koh­taus­ten kaut­ta pal­kit­se­vaan lop­pu­rat­kai­suun. Elä­myk­sel­li­nen ko­ko­nai­suus taan­nee, että täl­le­kin jat­ko-o­sal­le tehdään jat­ko-o­sia.

Kwai-joen sil­lan kir­joit­ta­neen rans­ka­lai­sen Pier­re Boul­len jän­nittävä ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­nen Api­noi­den pla­neet­ta on sci-fin klas­sik­ko­ro­maa­ni vuo­del­ta 1963. Boul­len api­na­jut­tu in­noit­ti viittä Hol­lywood-e­lo­ku­vaa ja pa­ria­kin tv-sar­jaa vuo­si­na 1968-1975. Tim Bur­ton tart­tui ai­hee­seen uu­sin­ta­ver­sios­sa 2001, eikä siinä hui­ma aja­tus­leik­ki enää ot­ta­nut tul­ta al­leen.

Mut­ta nyt ot­taa. Api­noi­den pla­nee­tan syn­ty le­gen­dan esi­ta­ri­na­na on viittä vail­le täy­so­su­ma. Oh­jaa­ja Wyatt hyö­tyy di­gi­pa­ja We­tan as­ka­roin­tio­saa­mi­ses­ta ja ku­vaa­ja­na on Sor­mus­ten her­ran ja King Kon­gin hätkäh­dyttävät vi­siot tal­len­ta­nut And­rew Les­nie. Näyttä­vyys jäi­si kui­ten­kin tyhjän pääl­le il­man viit­se­liästä juo­nen­ke­hit­te­lyä ja osu­via pää­roo­le­ja.

Rat­kai­se­vaa on Klon­kun ja King Kon­gin hah­mot muo­kan­neen näyt­te­lijä An­dy Ser­ki­sin ja We­ta-yh­tiön sau­ma­ton yh­teis­työ. Api­noi­den pla­nee­tan pe­rin­teitä kun­nioit­taen Cae­sa­rik­si ni­met­ty kä­del­li­nen uh­kuu kar­vais­ta ka­ris­maa ja kaap­paa elo­ku­van it­sel­leen. Vau­va-a­pi­na näyttää vielä kei­no­te­koi­sel­ta le­lul­ta, mut­ta coo­lin jazz­hen­ki­sen pu­jo­par­ran kas­vat­ta­nut Cae­sar on täy­si­kas­vui­se­na us­kot­ta­va oman la­jin­sa Spar­ta­cus. Ka­pi­na­han siitä syn­tyy, kun ä­lyl­li­ses­ti yli­ver­tai­nen eläin kel­paa ny­kya­jan San Fran­cis­cos­sa­kin vain eläin­tar­haan päl­lis­teltäväk­si tai kau­pal­lis­ten lää­ke­teh­tai­den riistämäk­si koe-eläi­mek­si.

A­pi­nain Spar­ta­cus

O­vat­ko vaih­toeh­dot to­siaan tässä?, pähkäi­lee Cae­sar hä­kissään. Vas­taus on tiuk­ka ei. Api­nain va­paus­tais­te­lu tietää on­gel­mia pait­si sim­pans­si­va­lion sor­ta­jil­le, myös sen myötäeläväl­le isännäl­le, jon­ka lää­ke­kek­sintö uh­kaa syöstä maail­man mal­lil­taan. Lea­ding ma­nik­si, elo­ku­vaa kan­ta­vak­si näyt­te­lijä­ni­mek­si vai­vih­kaa ke­hit­ty­nyt Ja­mes Fran­co esittää gee­ni­tut­ki­ja Rod­ma­nia. Isänsä de­men­tian vuok­si poi­ka ke­hittää vas­ta-ai­net­ta Alz­hei­me­rin tau­tiin. Lu­paa­va ALZ-113 näyttää myös lisäävän ä­lyk­kyyttä, oli koe­hen­kilönä sit­ten ih­mi­nen tai api­na. Mut­ta ih­met­ro­pil­la on ar­vaa­mat­to­mat si­vu­vai­ku­tuk­set.

Ve­te­raa­ni John Lith­gow lois­taa tut­ki­jan isänä, jon­ka sai­raus ete­nee edis­tyk­sen loi­kis­ta traa­gi­siin ta­kais­kui­hin. Lith­gow ja Fran­co ovat fik­su­ja näyt­te­lijöitä, joi­den yh­teis­työ su­juu. Frei­da Pin­ton esittämä eläinlääkä­ri­puo­li­so, fil­min ai­noa mer­kittävä nais­hah­mo, jää va­li­tet­ta­vas­ti sta­tis­tik­si. Suh­de­ku­vio ei mais­tu elämältä ja roo­li vai­kut­taa ta­pah­tu­miin vain lo­pus­sa.

B­rian Cox on ai­na plus­saa, mut­ta nyt ali­työl­lis­tet­ty eläin­hoi­to­lan epä­luo­tet­ta­va­na po­mo­na. Tämän vas­ten­mie­listä jäl­ki­kas­vua esittävä Tom Fel­ton osoit­tau­tuu Har­ry Pot­ter -näyt­te­lijä­pol­ven suu­rim­mak­si lu­pauk­sek­si. Fel­ton sai Dra­co Mal­foy­na vain seu­ra­ta si­vus­ta, mut­ta Syn­nyssä il­ki­mys ru­let­taa täy­sillä.

E­si­ta­ri­na­na Api­noi­den pla­nee­tan syn­ty on nok­ke­la se­li­tys api­nain yli­val­lan mah­dol­li­suu­del­le, vaik­ka kaik­kiin juon­tei­siin­sa Wyat­tin elo­ku­va ei eh­dikään sy­ven­tyä. Sees­teistä lop­pua leik­kaa­va tau­din voit­to­kul­ku ku­tis­tuu jäl­ki­huo­mau­tuk­sek­si. Mut­ta pää­ta­ri­na gee­ni­tut­ki­jan suh­tees­ta huol­let­ta­viin­sa, sai­raa­seen isään ja sim­pans­si Cae­sa­riin, on kestävää te­koa. Kat­so­jal­le hei­tetään myös vih­jeitä kuin herk­ku­ja siitä, mi­hin suun­taan jat­ko-o­sat voi­si­vat ke­hit­tyä. Tu­lee­ko or­jis­ta isän­tiä? Haas­taa­ko agg­res­sii­vi­nen Ko­ba-a­pi­na lau­man joh­ta­juu­den rau­ha­no­mai­sel­ta Cae­sa­ril­ta? (HB)