Eng­lan­ti­lai­nen Emi­ly Brontë jul­kai­si Hu­mi­se­van har­jun 29-vuo­tiaa­na. Sa­ma­na vuon­na 1847 il­mes­tyivät hä­nen si­sar­ten­sa Char­lot­ten ro­maa­ni Ja­ne Ey­re ja An­nen Ag­nes Grey. En­simmäi­set ar­vos­te­lut oli­vat jär­kyt­ty­neitä ta­ri­nan synk­kyy­destä.

Cat­hyn ja Heathc­lif­fin in­to­hi­moi­nen ja tu­hoi­sa rak­kaus on sen jäl­keen lu­mon­nut lu­ki­joi­ta ja elo­ku­van­te­kijöitä. Hu­mi­se­vas­ta har­jus­ta on tois­ta­kym­mentä fil­mi­ver­sio­ta, jois­ta And­rea Ar­nol­din vii­mei­sin on var­mas­ti par­haas­ta päästä.

Jo­pa sur­rea­lis­ti Luis Buñuel in­noit­tui vuon­na 1954 omaan tul­kin­taan hul­lus­ta lem­mestä ka­ner­vi­kos­sa. Se hui­pen­tui Ca­ta­li­na-Cat­hyn hau­ta­kam­mioon, jon­ne har­hai­nen Ale­jand­ro-Heathc­liff am­mut­tiin kuin hul­lu koi­ra. Useim­pien fil­ma­ti­soin­tien ta­paan, Buñuel­kin ku­va­si kir­jas­ta vain kais­ta­leen, mut­ta viit­ta­si oma­peräi­sen rik­kaas­ti al­ku­teok­sen si­vu­juon­tei­siin. Si­vu­men­nen­kin mie­leen jää Cat­hyn vel­jen­po­jan Ha­re­to­nin hah­mo, jon­ka Buñuel mer­kit­seväs­ti si­joit­taa otok­siin si­vus­ta­kat­so­jak­si ja si­jaiskär­sijäk­si.

Tun­ne­tuin Hu­mi­se­van har­jun elo­ku­va­ver­siois­ta on vuo­den 1939 Wil­liam Wy­le­rin Hol­lywood-fil­mi. Tyyp­piensä vas­tai­ses­ti roo­li­te­tut Lau­ren­ce Oli­vier ja Mer­le Obe­ron te­kevät par­haan­sa he­ku­moi­dak­seen, vaik­ka Obe­ro­nin Cat­hy näyttäi­si­kin te­kevän Oli­vie­rin Heathc­lif­fin hul­luk­si pel­killä bi­po­laa­ri­sil­la mie­lia­lan­vaih­te­luil­laan.­La don­na e mo­bi­le, to­siaan!

Kir­jai­li­ja Gra­ham Gree­nen mu­kaan Wy­ler ei ta­voit­ta­nut ra­kas­ta­vais­ten it­sekkäitä ja pak­ko­miel­tei­siä yl­lyk­keitä. Brontën kir­jan sek­suaa­li­suus kää­rit­tiin Gree­nen mie­lestä sel­lo­faa­niin: "Fil­mi on liian kun­nioit­ta­va, kun sen pitäi­si ol­la kar­kea kuin viemä­ri." And­rea Ar­nol­din Hu­mi­se­vas­ta har­jus­ta Gree­ne oli­si siis pitä­nyt.

Nyt ei sie­vis­tellä. Hu­mi­se­va har­ju ole mikään mah­ti­kar­ta­no, vaan pa­hai­nen ki­vistä koot­tu tönö. Sen lie­jui­sel­la pi­hal­la, ko­tieläin­ten seas­sa, Brontën ih­mi­set käyvät sel­viy­ty­mis­kamp­pai­lua. Missään ai­kai­sem­mas­sa ver­sios­sa ei tuu­li har­jul­la ole näin hu­mis­sut!

Ar­nol­din elo­ku­vaa on sa­not­tu klas­si­kon punk-ver­siok­si, mut­ta to­sia­sias­sa oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja on vain pa­lan­nut ro­maa­nin al­ku­juu­ril­le. Tuo­re tu­lo­kul­ma lisää ta­ri­nan his­to­rial­lis­ta ja yh­teis­kun­nal­lis­ta us­kot­ta­vuut­ta. Ro­mant­ti­sis­ta ko­ris­te­luis­ta luo­pu­mal­la Cat­hyn ja Heathc­lif­fin epäsää­tyi­nen rak­kaus tu­lee en­tistä vä­keväm­min esil­le. Nyt Heathc­liff on mus­tai­hoi­nen ka­tu­lap­si, kun kir­jas­sa poi­kaa ku­vat­tiin "mus­ta­lais­ka­ka­rak­si".

B­rontën kir­ja on mo­ni­sa­ta­si­vui­nen. Useim­mat fil­mi­ver­siot ovat komp­ro­mis­se­ja ver­rat­tu­na ajal­li­ses­ti laa­jaan al­ku­peräis­ker­to­muk­seen. Ar­nold­kin tyy­tyy vain viit­taa­maan ra­kas­ta­vais­ten re­pivän suh­teen vai­ku­tuk­sis­ta toi­sel­le su­ku­pol­vel­le. Mut­ta fil­missä kes­kittä­mi­nen on hyväk­si. Uu­sin Hu­mi­se­va har­ju on ku­vat­tu van­has­sa 1:33 -suh­tees­sa. Ra­ja­tut nä­kymät il­mentävät Cat­hyn ja Heathc­lif­fin vähäi­siä vaih­toeh­to­ja. Laa­ja­kan­gas­ku­van puu­te ko­ros­taa rea­lis­mia ja estää vil­lin luon­to­suh­teen talt­tu­mis­ta pit­to­res­kiin vi­suaa­li­suu­teen. Sil­ti mie­leen jää ih­mis­ten lisäk­si myös Cat­hyn lem­pi­lin­nun, töyhtö­hyypän sul­ka ka­ner­vi­kos­sa.

Kä­si­va­ra­ku­vaus epäi­lyttää pro­lo­gis­sa, jos­sa ai­kui­nen Heathc­liff lie­vittää rak­kau­den tur­hau­tu­mia hak­kaa­mal­la päätään seinään. Ei kai vain ro­sois­ta mieltä yri­tetä te­ko­tai­teel­li­ses­ti ha­vain­nol­lis­taa han­kaa­mal­la kat­so­jan­kin naa­maa Hu­mi­se­van tu­van pää­tyyn? Mut­ta mitä pi­temmäl­le fil­mi eh­tii, sitä vä­littömäm­min Ar­nold ja ku­vaa­ja Rob­bie Ryan ta­voit­ta­vat Heathc­lif­fin ja Cat­hyn­sa yk­sin­ker­tai­sen elämän eh­dot. Voim­me mel­kein tun­tea tuu­len ja sa­teen ihol­la. Ais­til­li­suus on hui­maa, kun Cat­hyn pit­kien hius­ten tuok­su huu­maa Heathc­lif­fin pa­rin rat­sas­taes­sa sa­mal­la he­vo­sel­la. Tai kun Cat­hy nuo­lee nuo­ru­kai­sen piis­kat­tua selkää.

Ar­nol­din kar­heas­sa ru­nol­li­suu­des­sa on sa­maa al­ku­voi­mais­ta kau­neut­ta kuin koh­ta­lok­kais­sa kan­san­lau­luis­sa, joi­ta Cat­hy lau­laa pit­kinä, sa­tei­si­na il­toi­na. Folk­bal­la­din vai­ku­tel­man pyr­kii elo­ku­vaan si­netöimään myös lop­pu­teks­tien ai­ka­na kuul­tu Mum­ford & Sons -yh­tyeen sä­velmä The Ene­my. Pa­hak­si on­nek­si suo­sik­ki-in­dien pseu­do­bal­la­di rik­koo taian ja tun­tuu kum­mal­li­sel­ta komp­ro­mis­sil­ta ja tur­hal­ta päi­vittä­mi­sy­ri­tyk­seltä ajat­to­mal­le ta­ri­nal­le.

"Minä olen Heathc­liff", sa­noo Cat­hy ro­maa­nis­sa. "Heathc­lif­fissä on enemmän mi­nua kuin it­sessä­ni", to­teaa And­rea Ar­nol­din Cat­hy.

E­nin ai­ka elo­ku­vas­ta uh­ra­taan tei­ni-ikäi­sil­le ra­kas­ta­vai­sil­le. Hyvä niin, sillä ai­kui­set Cat­hy ja Heathc­liff, Kaya Sco­de­la­rio ja Ja­mes How­son, jäävät ul­ko­koh­tai­sem­mik­si tul­kin­noik­si ja vä­hemmän kiin­nos­ta­vak­si pa­rik­si. Nuo­ret Shan­non Beer ja So­lo­mon Gla­ven vä­littävät tun­teen ta­sol­la ai­dom­min pa­rin lä­hes sa­nat­to­man, mut­ta sitä vä­kevämmän rak­kau­den, jo­ka on yhtä jylhän luon­non kans­sa. Luon­non­mu­kai­sen rak­kau­den tu­hok­si koi­tuu­kin se, kun nuor­ten luon­to­suh­de rik­kou­tuu yh­teis­kun­nan vaa­ti­muk­siin sää­dyl­li­semmästä avio­lii­tos­ta. (HB)