Yläas­teikäistä Meg Dan­nin­gia (Ag­nes Bruck­ner) eivät ko­ti­hom­mat kiin­nos­ta. Isää ei pa­hem­min näy ja äi­ti puu­hai­lee il­tatöissä. Meg kir­joit­taa muis­to­jaan pa­pe­reil­le. Ai­noa häntä kan­nus­ta­va te­kijä on äi­din­kie­le­no­pet­ta­jan­sa tois­tu­vat sa­nat tytön lah­jak­kuu­des­ta. Kir­joi­tus­kil­pai­lu­jen kaut­ta ra­ken­ne­taan it­se­tun­toa.

Ag­nes Bruck­ner lah­jak­kaa­na, mut­ta epä­var­ma­na ru­noi­li­ja­nal­ku­na hal­lit­see elo­ku­vaa ta­ri­nan it­sestään­sel­vyyk­sistä ja pe­ria­me­rik­ka­lai­ses­ta ete­ne­mi­sestä huo­li­mat­ta.

O­pet­ta­jan ja op­pi­laan suh­de tun­tui­si al­kuun pe­rus­tu­van ker­ran­kin muu­hun­kin kuin pik­ku­hou­su­jen rii­su­mi­sy­ri­tyk­siin, mut­ta niinpä nii­hin­kin aja­tuk­siin her­ra Fis­her (Da­vid St­rait­hairn) muu­ta­man tun­nin il­tai­sin käyttää. Ja jäl­leen ker­ran on yk­si pie­ni tyttö pyö­ri­tet­ty väärän­lai­seen toi­min­taan. Van­hem­paan mie­heen ei kos­kaan sai­si luot­taa.

Sa­moin ei myöskään sii­hen, että yk­sikään vas­taa­van­lai­nen nuo­ren tytön it­sensäet­sis­ke­ly­ta­ri­na voi­si ra­ken­tua kau­niis­ti il­man opet­ta­jan tai muun vas­taa­van auk­to­ri­tee­tin pa­kol­lis­ta tar­vet­ta la­ka­noi­den­ja­ko­seu­raan.

It­se­tu­hoi­sel­le pik­ku­sis­kol­le kir­joi­tet­tu roo­li ra­ken­taa ku­vaa myös Me­gistä, mut­ta muu­ten pik­ku­tytön osuus on hut­tua. Fran­ces Fis­her äk­syi­levänä rou­va Fis­he­rinä tuo­daan mu­kaan va­li­tet­ta­van myöhäi­sessä vai­hees­sa, luon­teen ana­ly­soi­mi­nen jää kar­keak­si ja hätäi­sek­si esit­te­lyk­si.