Kaikki suomalaiset elokuvakerhokasvatit varmasti haluavat nähdä Illusionistin.
Kaikki suomalaiset elokuvakerhokasvatit varmasti haluavat nähdä Illusionistin. Ei ole kuitenkaan aivan varmaa, ovatko kaikki innoissaan. Jacques Tati on eurooppalaislähtöisten komediamestarien joukossa Chaplinin rinnalla yksi rakastetuimmista. Kun Tatin jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta tehdään animaatio, riskit ovat ilmeiset.
Tarina on harvinaislaatuinen, ikääntyvän taikurin ja köyhän tytön kohtaamiseen projisoitu ja naamioitu isän ja tyttären kuvaus. Tatin vanhin tytär jäi käytännössä isättömäksi, ja nuorempi puolestaan tapasi isäänsä harvoin. Tati kirjoitti omakohtaisen tarinan elokuvansa Enoni on toista maata (1958) jälkeen. Liian henkilökohtaisena se jäi työstämättä kankaalle.
Ohjaaja Sylvain Chomet tavoittaa hyvin erilaisia tasoja, joita Tati hienovaraisesti ja toisaalta ryminällä hyödynsi. Vaikka 1960-luvun taitteeseen ja pääasiassa Edinburghiin sijoittuva surumielinen komedia on nostalginen, se yrittää kurottaa myös Tatista tietämättömän nykykatsojan suuntaan.Vanhoista mestareista ei nimittäin kannata elämöidä nykypolvelle. Sama koskee Chaplinia, Buster Keatonia sekä Ohukaista ja Paksukaista. Salakalavasti pitää koukuttaa, jotta ensireaktio (tylsää, aika outoa) ei vie tehoja.
Chomet tekee sen korottamalla Disneyn jazzelokuva Aristokateista (1912) tutun hulluttelevan ekspressiivisen animointityylin aiempaa korkeampaan potenssiin. Miljööt, autot ja junat luovat tälle teräväpiirtoisen vastapainon. Hieman sama lähtökohta oli Hergéllä, jonka Tintissä karikatyyriset hahmot seikkailivat selkeän viivan lavasteissa.
Päähenkilö Jacques Tatischeff (Tatin oikea nimi) muistuttaa ulkonäöltään, vahingossa kai (huolimatta tekijöiden Django Films-nimisestä yhtiöstä), Aristokattien pahaa Edgar-hovimestaria, vaikka esikuvana on Tati tai oikeastaan tämän alter ego monsieur Hulot.
Alateemana on menneen maailman haikailu, jonka rinnalla kuljetetaan kerrankin realismia: köyhempää oli, väkivaltaisempaa ja sodan kovettamana tunteettomampaa, mutta taide oli nykyistä väkevämpää ja spontaanimpaa. Tatin maailma yhdistetään chaplinmaiseen sentimentaalisuuteen.
Ihmiset, läheisetkin, jäävät vieraiksi. Tätä kuvataan suorastaan mestarillisesti. Tekstitystä ei nimittäin käytetä kuin introssa. Ihmiset puhuvat ranskaa ja englantia, mutta liki tunnistamattomaksi feidattuna. Katsoja ymmärtää kuitenkin kaiken. Tunteillaan.
Laadukas kuva tarjoaa BD:llä huikaisevat näkymät, johon verrattuna DVD jää liian pehmeäksi ja suttuiseksi. Ääniraita soi molemmissa kauniisti. Ei ekstroja. (PS)