Suomi on ruma sana ja se lausutaan kuten kirjoitetaan.
Suomi on ruma sana ja se lausutaan kuten kirjoitetaan. Jörn Donnerin 1970-luvun alussa ohjaamien ja tuottamien elokuvien anti tuntuu suorastaan pakahduttavalta. Harva kuvasi suomalaisia yhtä tarkalla silmällä. Näin on varsinkin nyt, kun asiaa tarkastelee vuosikymmenten päästä. Suomalaisesta elämänmenosta ei juurikaan muuten saisi kouriintuntuvia muistikuvia, unohtuneita hetkiä.
Donner ymmärsi aikaansa kuvaavien ilmiöiden päälle. Hän oli kuin kotonaan konttoreissa, kaupoissa ja urheilukisoissa, mutta ennen kaikkea ravintolassa.
Perkele! toteuttaa dokumenttielokuvan suurta draamaa syyllistymättä mihinkään karpomaisuuteen, vaikka täysin ei eksploitatiivisilta vivahteilta säästyttykään. Varsinkin suurinta kohua herättänyt kohtaus, jossa kuvausryhmä veijaa rattomaiseen tyyliin ravintolasta tytön myymään itseään, tuntuu aika kyseenalaiselta. Kyseessä saattaa olla Donnerille tyypillinen lavastus.
Perkele! kuvaa Suomea, suomalaisuutta, jota työttömyys uhkasi toden teolla, ja maaseutu oli tyhjenemässä. Sana perkele tarkoittaa sanaleikkiä, jota tapaillaan jo alussa. Perkele samaistetaan kapitalistiin, joka kiusaa jumalanlapsia maan päällä.
Kuvausryhmä kolusi maita ja mantuja, mutta ei unohtanut Tukholmaa ja Oulua, missä haastateltiin tulevaa paikallista legendaa, Kansan Tahdon nuorta toimittajaa Juhana Lepoluotoa, joka kritisoi vallan lipumisesta valtuustosta Suomalaiselle klubille.
Maa oli eri, mutta paljon oli samaakin: etelässä olisi työtä, mutta ei asuntoja. Pääkaupunkiseudun tonttipolitiikka olisi pitänyt jo tähän aikaan saada yhdistettyä. Yhden tähän liittyvän hauskan päätelmän voi tehdä: paljasjalkaisten helsinkiläisten mukaan Helsinki on Stadi eikä mikään Hesa. Jos käyttää jälkimmäistä muotoilua, paljastaa juntteutensa. Donner kuitenkin käyttää sanaa Hesa aivan luontevasti…
Mikä on siten lopulta muuttunut, on palkansaajan ostovoima, joka saavutettiin tuotannon tehostuessa. Hyvinvointi, myös henkinen, on kasvanut, mutta väliinputoajilla lienee heikommin. Ennen koko työväenluokka oli kovilla, mutta nyt on varaa jo voida pahoin. Vasemmistosta ei tunnu olevan enää mihinkään verrattuna 1970-luvun alun tiedostavuuteen.
Ei-anamorfinen mustavalkokuva näyttää roskaiselta, kohinaiselta ja rakeiselta, mutta luultavasti se ei ole koskaan kummoisemmalta näyttänyt. Monoraita puolestaan soi aika miellyttävästi. Mukana on hurja määrä hienoja M.A Nummisen lauluja, joista vastasivat mm. Rauli Somerjoki ja Arja Saijonmaa. Ikävä kyllä ensimmäisen Ruisrockin esiintyjistä ei nähdä tai kuulla mitään, kun kuvausryhmä keskittyi ördääjiin. Juhannusväsymyksen kohdanneen Ryan O’Nealin ääni sentään kuullaan. Levylle ei ole tallennettu ekstroja (PS).