Kriitikon kannattaisi pysyä ruodussaan, eikä ruveta itse elokuvaamaan tai ohjaamaan.
Kriitikon (tai tutkijan) kannattaisi pysyä ruodussaan, eikä ruveta itse elokuvaamaan tai ohjaamaan. Tällainen ajatus käy kuitenkin vain muutaman kerran mielessä, kun Suomen arvostetuimman elokuvamiehen Peter von Baghin Kreiviä katselee sen monettako kertaa.
Yhtymäkohdat ovat harvassa. Äkkipäätä en muista kuin Suurin-elokuvan (1977), jossa Muhammad Ali näytteli itseään. Joka tapauksessa Pertti Ylermi Lindgren, 1960-luvun lopun kuuluisin naistennaurattaja ja huijari, näyttelee erinomaisesti ja itseironisesti itseään elokuvassa, joka sekoittaa todellisuuden sepitteeseen liki surrealistisella tavalla.
Mainio sivuosakaarti roolittaa miehen huijattuja ammattitaidolla (Petra Frey, Elina Salo, Kirsti Wallasvaara). Eikä itse Kreivinkään dramaturgian ja komiikan taidoissa ole moitteen sijaa. Sivuosista tulee mainita Kauko Helovirran uran paras rooli isontalon omaperäisenä isäntänä, joka saunoo puukko vylötäisillä haulikon odottaessa eteisessä tyttären innokkaiden kosijoiden varalta.
Kreivi tavoittaa myös ytimensä: naisten turhautumisen. Kreivi osaa jutella ja kuunnella. Tämä on täsmälääkettä feminiiniseen frustraatioon, kuten hienostelun ja karkeuksien yhdistelmää suosinut päähenkilö voisi sanoa.
Elokuva on hieman epätasainen. Taistelupaikalta noukitut muinaismuistot (pääkalloja, jalkoja ja luita) menevät absurdin ilmaisun tuolle puolen. Mitähän tällä kohtauksella oikein yrittettiin kertoa? Aikansa oikeistolaisia piirteitä, Haminan upseerikerhoiluineen ja Marskin kuvineen, suomiva sivujuonne ei myöskään oikein istu kokonaisuuteen. Tästä aihepiiristä olisi pitänyt tehdä oma elokuvansa.
Mustavalkokuva piirtyy yllättävänkin tarkasti. Monoäänen dynamiikka on pielessä, kun dialogista ei tahdo saada selvää, mutta (marssi)musiikki pauhaa liiankin lujaa. Ei ekstroja. (PS)