En­si-il­las­sa sa­li oli mel­kein yhtä täy­si kuin jou­lu­kuun toi­ses­sa suo­ma­lai­suu­tuu­des­sa Night­ma­re – pai­na­jai­nen me­rellä. Pi­din fil­mipäivä­kir­jaa, mut­ta yhtään juop­poa tai hul­lua ei yleisössä nytkään nä­ky­nyt. Vaik­ka Juop­po­hul­lun päivä­kir­jas­sa on roi­sin kie­lenkäytön ja ku­vas­ton vuok­si K16-lei­ma, Lau­ri Mai­ja­lan elo­ku­va­so­vi­tuk­ses­ta ei ku­kaan saa sie­lul­len­sa va­hin­koa. Tus­kin edes se ”­Vaa­san­ka­dun ala­kou­lun” kuo­ro, jo­ka kirk­kail­la ää­nillään vetää kau­niik­si lo­puk­si Ve­xi Sal­men ja Irwin Good­ma­nin is­kusä­velmän Ei tip­pa ta­pa.

Y­leisö­ryntäys joh­tu­nee Ju­ha Vuo­ri­sen kir­ja­suo­si­kis­ta, ko­haut­ta­vas­ta trai­le­ris­ta ja en­nak­ko­mark­ki­noin­nis­ta, lain­kaan Joo­nas Saar­ta­mon mag­ne­tis­mia vä­hek­symättä.

Mut­ta jat­kuu­ko suo­sio kuin salk­ka­ri­fil­millä, jol­le va­jaas­sa kuu­kau­des­sa on ker­ty­nyt kah­dek­san­kym­mentä tu­hat­ta kat­so­jaa? Saa­ko kan­sa sitä, mitä on tul­lut Juop­po­hul­lus­ta ha­ke­maan? Sillä Lau­ri Mai­ja­lan oh­jauk­ses­sa ju­tus­ta on tul­lut var­sin ou­to lin­tu. Toi­saal­ta tämä voi­kin ol­la yllä­tys­me­nes­tys vii­me­vuo­ti­sen Va­ras­ton ta­paan. Va­ras­to oli se­kin ou­to, mut­ta kä­si­kir­joi­tuk­sel­taan ja näyt­te­lijäoh­jauk­sel­taan ne­lis­kant­ti­nen. Lau­ri Mai­ja­lan työ Juop­po­hul­lus­sa on erittäin tai­ta­vaa.

Ju­ha Berg (ei saa se­koit­taa kir­jai­li­ja Ju­ha Vuo­ri­seen, jo­ka myös on kal­ju) on kol­me­kymp­pi­nen työtä vie­rok­su­va se­kopää ja tuu­ri­juop­po. Ra­pa­juo­pok­si häntä ei voi kut­sua, sillä vii­na vai­kut­taa mie­heen kuin pi­naat­ti Kip­pa­ri-Kal­leen. Elo­ku­va saa mii­nus­pis­teet rea­lis­min puut­tees­ta. Ka­ve­rei­na Ju­hal­la on Kris­tian ja Mi­kael, jot­ka jo ni­millään il­mentävät lä­himmäi­sen­rak­kaut­ta ja en­ke­leitä Ju­han elämässä. Mut­ta seu­ra­han te­kee kal­tai­sek­seen.

Po­lii­si an­taa Ju­hal­le van­ki­lan vaih­toeh­dok­si AA-ker­ho­toi­min­nan. Ju­ha ra­kas­tuu toi­min­na­noh­jaa­ja Tii­naan. Kos­ka Tii­na on kui­vil­le pääs­syt al­ko­ho­lis­ti, Ju­ha ymmärtää, että ai­noa ta­pa sel­viy­tyä nai­sen kump­pa­nik­si on sel­viy­ty­mi­nen vii­nas­ta. Pyr­ki­mystä vai­keut­taa Ju­han ko­va ja­no ja Kris­tia­nin mus­ta­suk­kai­suus ystävästään. Jäl­kimmäistä on vai­kea ymmärtää, kos­ka Kris­tia­nil­la on jo Mi­kae­lin­sa.

Muu­ta sisältöä elo­ku­vas­ta on tur­ha ha­kea. Se on ylipää­semätön on­gel­ma. Ta­ri­nan hii­vut­tua al­kua­se­tel­miin, lop­pu pus­ke­taan vii­nan­ha­jui­sel­la höngällä ek­sis­ten­tia­lis­ti­sis­sa imp­ro­vi­saa­tiois­sa. On kär­vis­teltävä tun­te­roi­nen, mut­ta se ku­luu ai­ka rat­toi­sas­ti Saar­ta­mon, Sant­tu Kar­vo­sen, Jo­han­nes Ho­lo­pai­sen ja Kris­ta Ko­so­sen kimp­pa­kyy­dissä.

Joo­nas Saar­ta­mo on Juop­po­hul­lun dy­na­mo. Fil­min mai­nos­ku­vat ja stil­lit eivät va­leh­te­le. Saar­ta­mo pus­kee val­ko­kan­kaal­ta raa­mit kau­las­sa sy­liin. Sen, minkä Jus­si-voit­ta­ja te­ki sisäi­sen elämän hah­mot­ta­ja­na int­ro­ver­tin so­ti­laan roo­lis­sa Hil­jai­suus-e­lo­ku­vas­sa, sa­man Saar­ta­mo kääntää nyt lu­jaa ulospäin ekst­ro­vert­tinä juop­po­hul­lu­na. Näyt­te­lijä­suo­ri­tus on ihail­ta­va. Kris­ta Ko­so­nen ei jää jäl­keen epä­kii­tol­li­ses­sa dee­kis­te­ra­peu­tin roo­lis­sa. Muut­kin hyvät esittäjät, ku­ten Ja­ri Peh­ko­nen ja Pek­ka Huo­ta­ri us­ko­mat­to­mi­na po­lii­sei­na, jou­tu­vat ta­ri­nan puut­tees­sa tyhjän pan­teik­si, mut­ta van­git­se­vas­ti.

E­si­koi­soh­jaa­ja­na teat­te­riam­mat­ti­lai­nen Lau­ri Mai­ja­la näyttää epäi­lijöil­le, mitä kuu­luu ja ku­ka käs­kee. Oh­jauk­sel­li­sel­ta kan­nal­ta Juop­po­hul­lu on dy­naa­mi­sin­ta jäl­keä, mitä suo­mi­fil­missä tänä vuon­na on näh­ty. Har­mi vain, että näin hui­mal­la len­nol­la ei ole minkään­lais­ta suun­taa. Ku­vaa­va on hui­kea sil­ta-a­je­lu hää­fan­ta­sias­sa, jon­ka päät­teek­si Juop­po-Ju­ha ka­toaa omas­ta stoo­ris­taan. Em­me osaa kai­va­ta, kun ei tu­tuik­si­kaan tul­tu. Ei sel­vin­nyt, mikä miestä rii­vaa. Vii­na on tylsä se­li­tys.

Har­ri Ylö­sen leik­kaus on täsmäl­listä, Ri­ke Jo­ke­lan ku­vaus en­simmäi­sessä pitkässä elo­ku­vas­saan vä­ki­vah­vaa. Mark­ku Pä­tilän la­vas­tus toi­mii hie­nos­ti ja Tii­na Wilé­nin pu­vus­tus ta­voit­taa tyy­pit. Kerk­ko Kos­ki­sen lä­hes tauot­ta soi­va ja vä­lillä mu­sa­vi­deoik­si kär­jis­tyvä elo­ku­va­mu­siik­ki on ko­mea, roh­kea rat­kai­su, jos­sa hil­jai­set het­ket to­del­la ko­ros­tu­vat.

Pä­tevällä ta­ri­nal­la ja kiin­nos­ta­vil­la luon­ne­ku­vil­la tällä po­ru­kal­la syn­tyi­si vii­den täh­den suo­mi­fil­mi. Nyt tou­hun syy ei sel­viä ja tu­los jää kes­kin­ker­tai­sek­si. (HB)