Kun va­lo­ku­vaa­ja­taus­tai­nen tai­tei­li­ja oh­jaa elo­ku­van, ko­lik­ko voi kään­tyä mi­ten päin vain. An­ton Cor­bijn on­nis­tuu kui­ten­kin luo­maan tyy­likkään elävän ku­van manc­hes­te­ri­lai­sen uu­den aal­lon le­gen­dan, Joy Di­vi­sio­nin so­lis­ti Ian Cur­ti­sin, koh­ta­los­ta.

Lop­pu­tu­lok­se­na oli yk­si kaik­kein ai­ko­jen par­hais­ta ”kär­sivää muu­sik­koa” ku­vaa­vis­ta elo­ku­vis­ta. Tär­keintä on se, että Cur­ti­sin taus­taa ja per­soo­naa va­lo­te­taan vain viit­tee­no­mai­ses­ti. La­ko­ni­nen tyy­li toi­mii ja pois­taa ro­man­tiik­kaa ja­mes­dean-le­gen­dois­ta.

Cont­rol ker­too tiu­kan kaa­van mu­kaan tästä: har­maat ka­dut, tylsä työ, kilt­ti poi­ka, var­hai­nen avio­liit­to ja lap­set, epi­lep­sia, pai­ne, ma­sen­nus ja it­se­mur­ha. Kaik­ki muu oli­si tur­haa kuor­ru­tus­ta.

Manc­hes­te­rin Fac­to­ry Re­cord­sil­le luo­tu mu­siik­ki saa­vut­ti ai­koi­naan val­ta­vaa vas­ta­kai­kua Suo­mes­sa­kin. Hen­kilö­koh­tai­ses­ti suh­tau­duin sii­hen nih­keäs­ti ku­ten ai­koi­naan Sto­ne­sia ja Beat­le­sia vie­rok­su­neet ame­rik­ka­lai­set blues­pu­ris­tit. Jos oli Vel­vet Un­derg­round, Doors, Ig­gy Pop, Bowie ja St­rang­lers jo val­miik­si, mi­hin tar­vit­tiin näitä uu­sia syn­keitä soun­de­ja? Var­sin­kin kun edellä­mai­ni­tut rok­ka­si­vat ja osa­si­vat tar­vit­taes­sa sven­ga­ta toi­sin kuin il­miötä seu­ran­nut lee­gio goot­ti­roc­kia ja syn­tik­ka­soun­dei­hin miel­ty­neitä jat­ka­jia.

Van­hem­paan mu­siik­kiin jämähtä­neet pi­tivät ai­koi­naan Joy Di­vi­sio­nia ma­sen­ta­va­na mo­no­to­nia­na, bän­dinä jol­la oli mai­nio ni­mi, yk­si hie­no al­bu­min­kan­si ja hä­vyttömän las­kel­moi­va pop­hit­ti ”­Lo­ve Will Tear Us Apart”. Ny­ky­kat­san­nos­sa mu­siik­ki tun­tuu pal­jon pa­rem­mal­ta kuin vuon­na 1980, mut­ta bän­din vai­kut­teet ja puut­teet ovat nä­ky­vissä tur­han sel­keinä.