- Mi­ten minä sit­ten sel­viän, kun sinä et enää ole mu­ka­na?, ky­syy 13-vuo­tias Ro­bin keik­kay­leisön läm­mit­te­lijältä, Ji­mi Cons­tan­ti­nel­le. — Sit­ten hoi­dat hom­man it­se, kyllä sinä klaa­raat, va­kuut­taa Ji­mi Pää­kal­lo­na­kin tun­net­tu spar­raa­ja.

Nuo­ri­so­fil­meistään tun­ne­tun Rai­mo O. Nie­men (Poi­ka ja il­ves, Su­den ar­voi­tus, Ros­kisp­rins­si) tytär Ina­ri Nie­mi on oh­jan­nut do­ku­ment­tie­lo­ku­van Ro­bin Pac­ka­le­nin täh­den­len­nos­ta yh­dek­si Suo­men suo­si­tuim­mis­ta ja myy­vim­mistä lau­la­jis­ta. Käy selväk­si, että Ro­bin on myös maan par­haim­pia ar­tis­te­ja. Kyllä meillä lau­laa osa­taan, mut­ta osa­taan­ko esiin­tyä? Ro­bin on la­val­le luo­tu.

Ro­bin-do­ku­ment­ti on ai­heen­sa mu­kai­nen, tuo­re ja rai­kas fil­mi — toi­vei­den täyt­ty­mys nuo­rel­le yleisöl­le, jol­le tar­jo­taan ai­kuis­ten yläil­mois­ta usein ala-ar­vois­ta mos­kaa.

Lap­suu­den­ku­vat ja Ro­bi­nin en­simmäi­set esi­tys­tal­tiot alus­ta­vat te­hok­kaas­ti Front­si­de Ol­lien yh­dessä yössä lau­kai­se­maa lä­pi­lyön­tiä. Pu­hu­vat päät pu­hu­vat asiaa ja il­meikäs ku­vaus välttää kiil­to­ku­va­mai­suu­den. Lap­sitäh­deltä li­vah­ta­neis­ta ”­hi­tois­ta” perätään eu­ro­ja, vaik­ka kos­sia pai­men­ta­vien isois­ten ko­men­to­sa­no­jen pääl­le jou­du­taan tämän tästä piip­paa­maan.

Ro­bi­nis­sa on selväs­ti subs­tans­sia. Nie­mi ja kä­si­kir­joi­tus­kump­pa­ni Os­ka­ri Si­po­la an­ta­vat ti­laa täh­den omal­le ää­nel­le ja il­meel­le. Kii­tettäväs­ti tuo­daan esil­le, että var­hais­tei­ni on myös ta­val­li­nen, vil­li kou­lu­lai­nen. Ko­ti sentään rau­hoi­te­taan. Per­he-elämä ra­jau­tuu vii­saas­ti fa­neil­le suun­na­tun elo­ku­van ul­ko­puo­lel­le.

Me­nes­tyk­sen sa­lai­suus on pait­si ky­vyissä, myös Ro­bi­nin ympä­ril­le ker­ty­neissä am­mat­ti­lai­sis­sa. It­se­kin nuo­re­na aloit­ta­nut Cons­tan­ti­ne luot­saa le­vy­tyk­siä lem­peän tiu­kas­ti. Ras­muk­sen Lau­ri Ylö­sen kans­sa tehdään yh­teistä bii­siä ja Apu­lan­nan To­ni Wir­ta­nen tar­joaa hän­kin ver­tais­tu­kea. Ai­kuis­ten huo­len­pi­to on iso­ve­limäistä, lau­lu­no­pet­ta­ja Ai­ja Puur­ti­sen ta­pauk­ses­sa si­sa­rel­lis­ta, äi­dil­listä­kin.

Ro­bi­nin bän­diin on luon­te­vas­ti va­lit­tu soit­ta­jia, jot­ka ovat sa­maa ikä­haa­ruk­kaa so­lis­tin kans­sa. Ki­ta­ras­sa on naa­pu­rin­poi­ka ja pa­ras ka­ve­ri, Sa­muel Jo­hans­son. Sam­pon kans­sa hio­taan en­simmäistä omaa sä­velmää­kin. Po­jat jän­nittävät, kel­paa­ko se ”­le­vy-yh­tiön se­dil­le”.

Ai­ka­ko­ne-yh­tyeen hit­ti­sam­po Ma­ki Ko­leh­mai­nen on on­nis­tu­nut te­kemään Ro­bi­nin le­vyil­le tart­tu­via sä­vel­miä, mut­ta täyttä soo­paa­kin. Sik­si täh­den tii­miltään saa­ma kan­nus­tus omaan luo­mi­seen ja tyy­lin ke­hittä­mi­seen on mer­kil­le­pan­ta­vaa.

D­ra­ma­tiik­kaa fil­miin tu­lee poh­din­nois­sa ikäistään kyp­semmältä vai­kut­ta­van lap­sitäh­den pään kestä­mi­sestä. Ma­na­ge­ri luot­taa syn­nynnäi­seen esiin­tyjään, jo­ka jo 11-vuo­tiaa­na lau­loi Fi­nal Count­dow­nin Mos­ko­vas­sa jät­tiy­leisön edessä. Va­loi­sa luon­ne rat­kai­see. Jo­ku sa­noi Kir­kas­ta, että hän tu­li ih­mi­siä vas­taan ai­na tak­ki au­ki. Sa­ma avoin myön­tei­syys val­loit­taa Ro­bi­nis­sa sekä lap­set että ai­kui­set.

D­raa­man kaar­ta ke­hi­tellään murk­kuikäi­sen ää­nen­mur­rok­ses­ta. Joil­la­kin kei­koil­la po­jan ää­ni ei kestä. Kor­keat osuu­det pää­tetään­kin vetää ma­ta­lam­mal­ta. Sa­mas­ta syystä Na­pa­pii­riltä Ka­la­joen kaut­ta Hel­sin­kiin ulot­tu­van kier­tueen keik­ka­tal­tioin­nit jäävät har­mil­li­sen ly­hyik­si. Li­veo­tok­sia jou­du­taan paik­kaa­maan stu­dioää­ni­tyk­sin.

Näillä eväillä Ro­bin ei jää täh­den­len­nok­si. Ih­me­lap­sil­la on ris­kinsä, mut­ta Pac­ka­len te­kee sitä, mistä unel­moi ja missä on lah­ja­kas. To­ni Wir­ta­nen, Ras­muk­sen Lau­ri ja Kir­ka­kin ovat aloit­ta­neet to­si nuo­ri­na. Ro­bin pus­ki it­sensä ruo­hon­juu­ri­ta­sol­ta va­lo­kei­laan. Hän ei ole ido­li­ki­san sat­tu­malöytö.

Sitä ää­nen­mur­ros­ta­kaan ei kan­na­ta lii­kaa mu­reh­tia. Jot­kut par­hais­ta poi­ka­sop­raa­nois­ta lau­la­vat vielä pap­paiässä ihan koh­tuul­li­ses­ti, vaik­ka­pa King’s Sin­ger­sissä.

Yk­si vi­ka dok­ka­ris­sa on. Ina­ri Nie­mi on si­joit­ta­nut fil­miin ku­vit­teel­li­sen 12-vuo­tiaan tytön ker­to­janäkö­kul­man. Rat­kai­su on hu­ti. Se vielä ko­ros­tuu, kun ää­nenä on oh­jaa­ja it­se he­sa­lai­sen pis­sik­sen na­saa­lil­la, jon­ka kie­kai­sut ja väärät pai­no­tuk­set lop­pu­ta­vul­le är­syttävät ai­na­kin ai­kuis­kat­so­jaa. Yleis­suo­mi oli­si ol­lut pa­rem­pi rat­kai­su, var­sin­kin tur­ku­laistäh­den koh­dal­la, jol­la on fa­ne­ja jo­ka puo­lel­ta.

Jos ker­to­ja pi­ti ol­la, mik­sei käy­tet­ty ai­toa fa­nia? Do­ku­men­tis­sa haas­ta­tel­laan fik­su­ja, sa­na­val­mii­ta tyttöjä. Ja on jou­kos­sa roh­kea poi­ka­kin Ro­bi­nin kans­sa ka­ve­ri­ku­viin lyöttäy­tymässä. (HB)