Ridley Scottin eepos Napoleon Bonapartesta on kuin kylläisen leijonan uninen murjahdus.
Ridley Scottin eepos Napoleon Bonapartesta on kuin kylläisen leijonan uninen murjahdus. Marie Antoinetten mestauksesta alkava, ja tätä seuranneesta sekavasta vallanjaksosta voimaantuva elokuva näyttää nuoren upseerin selittämättömän tien koko Euroopan sotanäyttämön ylimmäksi tirehtööriksi. Hidas ja kuitenkin poukkoileva elokuva haluaa näyttää surkuhupaisan miehen mahtipontisen nimen takana ja taluttaa riviin kaikki ne kirjanmerkit, joista tämä tunnetaan. Kirjanmerkkien välissä tapahtumat soljuvat töksähdellen ja miltei karikatyyrimäisesti.
Elokuva herää henkiin kuuluisassa Austerlitzin taistelussa, jossa vihollisarmeija poljetaan nerokkaan häikäilemättömästi jäihin. Myös eräänlaisena tarinan päätepisteenä toimivan Waterloon taistelun tuoksinnassa on paikoin tunnelmaa, mutta ote on tältä osin kuin upporikkaan historioitsijan päiväunesta. Näiden taisteluiden vaiheet tuntuvat olevan elokuvan olemassaolon suurin motivaatio, mutta vaikka näiltä osin kerronta löisikin kättä joidenkin historiankirjojen kanssa ei samaa mitä ilmeisemmin voi sanoa muusta elokuvasta.
Kritiikin mukaan Napoleon ei olisi voinut nähdä Marie Antoinetten mestausta, ei ampunut Sfinksiä tykillä, ei koskaan tavannut englantilaista vastustajaansa Wellingtonia, eikä palannut Elbalta tapaamaan Josephinea koska tämä oli kuollut jo vuotta aiemmin. Toisaalta myös jäiden hyödyntäminen Austerlitzin taistelussa saattaa sekin olla vain sitkeä myytti. Historia voi olla moniselitteistä tai vain huterasti tunnettua, mutta ohjaaja Scottilla ei tässä tunnu olevan valtavaa paloa todenmukaisuuten eikä toisaalta juuri mitään uutta omaa näkökulmaakaan.
Lopputuloksena on härskin ylipitkä ja lorvailevan hidastempoinen eepos, joka ei tunnu valaisevan tai valistavan. Tapahtumissa on kylliksi ruutia pitämään katsojan hereillä myös illan myöhäistunteina, mutta kovin vähän pohdittavaa seuraavaksi päiväksi. Jokaisen murjaisun kainalossa kuullaan tunnin verran haukottelua.