Ty­pe­ril­le suo­ma­lais­po­jil­le tak­si­kus­ki oli san­ka­ri, jo­ka ajaa au­toa tek­sas­buut­sit ja­las­sa Ny­kissä. Elo­ku­van te­hoa lisä­si, kun jos­sain vai­hees­sa ta­ju­si (kaik­ki eivät vieläkään), et­tei juu­ri alem­pa­na voi ol­la kuin tak­si­kus­ki­na New Yor­kis­sa.

Tämä on 1970-lu­vun par­hai­ta, jos ei pa­ras elo­ku­va, jo­ka te­ki Scor­se­ses­ta ykkö­soh­jaa­jan ja Ro­bert De Ni­ros­ta ykkösnäyt­te­lijän.

Mut­ta mistä se lo­pul­ta ker­toi? Jäl­kit­rau­maat­ti­se­na Viet­nam-kan­na­not­to­na se pu­ree, mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si ky­se on psyy­ken mur­tu­mi­ses­ta, kun yh­teis­kun­nan vii­dak­ko ku­mi­see liian il­keitä ää­niä. New York oli tähän ai­kaan pal­jon pa­hem­pi paik­ka kuin ny­kyään.

Hyvän elo­ku­van ta­paan siitä löytää ai­na jo­tain uut­ta. Nyt kat­se kiin­nit­tyy yk­si­tyis­koh­tiin: Scor­se­sen kah­teen mie­tit­tyyn ca­meoon, Char­les Bron­son -e­lo­ku­van Mr. Ma­jes­ty­kin mai­nok­seen ja tyttö­jen hyp­py­ruu­tui­hin. Oi­kea punk syn­tyi sa­ma­na vuon­na Lon­toos­sa, mut­ta mo­hawk-tuk­kia saa­tiin odot­taa vielä hard­co­re-punk­ka­rei­den ai­kaan vielä vuo­sia. Vi­suaa­li­nen il­me oli si­ten edellä ai­kaan­sa.

Tak­si­kus­ki on vä­li­kap­pa­le liik­ku­mi­seen A:s­ta B:­hen. Fi­lo­so­fi­nen ky­sy­mys on se, että mi­hin se yk­sinäi­nen laut­tu­ri oi­kein tähtää. Ai­na­kin nyt tun­tuu, että Tra­vis Bick­len tähtäi­menä oli it­se kuo­le­ma. Mut­ta suo­daan­ko sitä laut­tu­ril­le? Eli ih­mi­nen jat­kaa su­kua ja tus­ka siir­tyy sie­lul­ta toi­sel­le niin kuin Ju­ma­la pa­ra­tii­sis­sa ai­koi­naan sää­ti. Jos näin ha­luaa us­koa.