Viimeiseen asti ohjaajan omia lapsuustraumoja projisoiva kuvaus sisarusten välisestä rakkaudettomuudesta ja kosketuksen pelosta.
Viimeiseen asti ohjaajan omia lapsuustraumoja projisoiva kuvaus sisarusten välisestä rakkaudettomuudesta ja kosketuksen pelosta. Ruotsalaisessa kartanossa ennen ensimmäistä maailmansotaa: taiteilijana menestynyt sisar on kuolemassa keuhkosairauteen, ja tyhjissä avioliitoissaan elävät siskot eivät pysty kohtaamaan omia tunteitaan.
Onnen mahdollisuus leimahtaa hetkellisesti elokuvan lopussa, joten katsojan on oltava varuillaan.
Loppu tulee brutaalisti leikaten kuin kuolema todellisuudessakin. Vaikea, mutta antoisa, Ingmar Bergmanin tuotannon kärkeen kanonisoitu.
Elokuvan nimi perustui musiikkiarvostelussa osuvasti käytettyyn termiin, jonka ohjaaja nappasi käyttöönsä.
Ei-anamorfinen kuva näyttää aika hyvältä, mutta turhan kirkkaan sävyiseltä. Värimaailma toistaa psykologista kuvastoa. Aggression väri punainen toistuu kauniisti. Kannen mukaan tämä on tallennettu kokokuvaksi, mikä ei pidä onneksi paikkaansa. Kyseessä on aika korkea laajakuva. Criterionin versio (1.75:1) sisältää hieman enemmän kuvainformaatiota sivuilla, muttei häviä vertikaalisesti. SF:n versio on kirkkaampi, Criterionin hieman sävykkäämpi. Selkeä monoraita molemmissa. Ekstroihin on tallennettu 7 min. Bergmanin haastattelua, joka jää aika kalpeaksi, kun vertaa Criterionin Cries and Whispers -levyn 52 min. dokumenttiin. Takakansi ilmoittaa elokuvan ensi-iltavuodeksi 1973. (PS)