Tun­ne­tuim­pia sar­ja­ku­vien su­per­san­ka­rei­ta ovat meillä­kin Bat­man ja Teräs­mies, DC Co­mic­sin luo­muk­set. Toi­nen puu­laa­ki, Mar­vel Co­mics, on se­kin jättä­nyt vai­ku­tuk­sen­sa, eten­kin ame­rik­ka­lais­nuo­ri­son ta­jun­taan. Mar­ve­lin tuo­tok­sis­ta suo­ma­lai­sil­le tu­tuin on Hämähäk­ki­mies, mut­ta mo­net tietävät myös Ih­me­ne­lo­set ja Cap­tain Ame­ri­can. X-Men on täällä vä­hemmän kuu­lu, vaik­ka on il­mes­ty­nyt Suo­mes­sa­kin ni­mellä Ryhmä X.

Sar­ja­ku­vis­sa mu­tan­tit ovat seik­kail­leet jo 38 vuot­ta, mut­ta vas­ta Bryan Sin­ge­rin elo­ku­va X-Men tuo nämä to­tut­tua komp­lek­si­sem­mat fan­ta­sia­hah­mot maail­man­laa­jui­seen va­lo­kei­laan. Mu­tan­tit ovat poh­jim­mil­taan in­hi­mil­li­siä, vaik­ka sa­tun­nai­nen gee­ni­mu­taa­tio on­kin an­ta­nut heil­le jon­kin yli­luon­nol­li­sen voi­man.

Mu­tan­tit kär­sivät eri­lai­suu­des­taan, sillä en­nak­ko­luu­lot kaik­kea nor­mis­ta poik­kea­vaa koh­taan ovat syvällä. Mu­tant­tien uni­ver­su­mis­sa myös pa­hik­sil­la on hyvä syynsä. He­kin tais­te­le­vat oi­keuk­sien­sa puo­les­ta, jos­kin vää­rillä kei­noil­la.

Hy­vien puo­lel­le kuu­lu­vat sak­sikä­ti­nen Wol­ve­ri­ne, nuo­ri Ro­gue, säi­den hal­ti­ja Storm ja tu­li­silmäi­nen Kyk­loop­pi. Kon­nan­kouk­ku­ja puu­has­te­le­vat mm. Sa­pe­li­ham­mas, pitkä­kie­li­nen Sam­mak­ko ja muo­toaan muut­ta­va Mys­ti­que.

Joh­ta­ji­na kum­mal­la­kin ryhmällä on van­ho­ja ä­lypäitä. Star Tre­kin Pat­rick Stewart on nyt pro­fes­so­ri X eli Xa­vier, jo­ka käyttää te­le­paat­ti­sia ky­kyjään pyörä­tuo­lis­ta. Hä­nen ark­ki­vi­hol­li­sen­sa on me­tal­le­ja hal­lit­se­va Mag­ne­to, jo­hon roo­liin oh­jaa­ja on va­lin­nut tyy­pin vas­tai­ses­ti (ja oi­val­ta­vas­ti) edel­li­sen elo­ku­van­sa täh­den, Sir Ian Mc­Kel­le­nin.

X-Men haas­taa Mat­ri­xin

Mu­tant­ti­sa­tu kuu­los­taa hölmöltä, mut­ta elo­ku­va­na X-Men on­nis­tuu. Sitä seu­ra­tes­sa an­taa an­teek­si jo­pa elo­ku­van har­haan­joh­ta­van trai­le­rin ja mitään­sa­no­mat­to­man ju­lis­teen.

34-vuo­tias ame­rik­ka­lai­soh­jaa­ja Bryan Sin­ger nou­si mai­nee­seen elo­ku­val­laan Epäil­lyt, jo­ka oli tai­ta­va, jos­kin yh­den idean va­raan ra­ken­net­tu pa­la­pe­li. Sitä seu­ran­nut Step­hen King-fil­ma­ti­soin­ti Mal­liop­pi­las oli täy­si flop­pi. Uu­tuus sen si­jaan ihas­tut­taa niin sar­ja­ku­van, sci-fi­seik­kai­lun kuin mui­ta­kin hyvän elo­ku­van ystä­viä. Sin­ge­rin kä­sissä X-Me­nistä on tul­lut haus­kem­pi kuin Bla­de Run­ner, jol­le se to­ki on pal­jon vel­kaa. Ke­vyt­kenkäi­nen X-Men on myös kai­kin puo­lin on­nis­tu­neem­pi kuin va­ka­vuut­ta tees­ken­te­levä Mat­rix.

Sin­ge­rin elo­ku­va on tul­vil­laan vi­suaa­li­sia oi­val­luk­sia, yllättä­viä ku­via, jot­ka pal­kit­se­vat kat­so­jan. Sin­ger saa sar­ja­ku­va­maail­man syt­tymään Bat­man- ja Teräs­mies-fil­mejä pa­rem­min. Ihan kuin pai­ne­tus­sa sar­jik­ses­sa, X-Me­nissä ta­pah­tuu kään­ne ”­jo­ka si­vul­la”.

E­lo­ku­van bud­jet­ti on saa­tu py­symään koh­tuul­li­ses­sa 75 mil­joo­nas­sa dol­la­ris­sa käyttämällä vä­hemmän tun­net­tu­ja (lue: vä­hemmän ku­lu­nei­ta) näyt­te­lijöitä. Nai­set ovat su­per­seik­kai­luis­sa jää­neet yleensä vähäl­le huo­miol­le, mut­ta X-ryhmässä Fam­ke Jans­sen (Ja­ne Grey) ja Hal­le Ber­ry (S­torm) saa­vat pä­teä mies­ten rin­nal­la. Ve­toa­vin on kui­ten­kin mu­tant­ti­no­vii­si Ro­gue eli An­na Pa­quin, jon­ka muis­tam­me Os­ca­rin ar­voi­ses­ta si­vu­roo­lis­ta suo­sik­kie­lo­ku­vas­sa Pia­no.

Hie­no­va­rais­ta saar­naa

Ro­gue-tytön pu­na­hilk­ka­vael­lus si­joit­taa ta­ri­nan paik­kaan­sa et­si­vien nuor­ten maail­maan. Ame­rik­ka­lai­nen val­ta­vir­ran tei­nie­lo­ku­va on har­voin on­nis­tu­nut esittämään ir­ral­li­suu­den ja yk­sinäi­syy­den tun­tei­ta yhtä säväyttäväs­ti (Kauf­ma­nin The Wan­de­rers – Vael­ta­jat tu­lee mie­leen.) Sin­ger käyttää Pa­qui­nin herk­kiä kas­vo­ja tai­ta­vas­ti elo­ku­van­sa par­haak­si.

X-Men ki­teyttää tee­man­sa jo al­ku­met­reillä, ta­ri­nan oma­peräi­sessä avauk­ses­sa so­dan ai­kai­sel­la puo­la­lai­sel­la kes­ki­tys­lei­rillä. Sa­ma pel­ko, in­ho ja vi­ha, jo­ka te­kee mu­tan­teis­ta eris­tet­tyjä, pois­sul­jet­tu­ja hyl­kiöitä, on koh­dis­tu­nut myös to­sielämän ”e­ri­lai­siin”: juu­ta­lai­siin, sai­rai­siin, sek­suaa­li­siin vä­hem­mistöi­hin, eri us­koi­siin tai eri vä­ri­siin ih­mi­siin. Ja koh­dis­tuu yhä.

Toh­to­ri Xa­vie­rin kou­lu, ”­Mu­tant High”, kel­puut­taa li­ha­vat ja lai­hat kai­kis­sa sa­teen­kaa­ren sä­vyissä. Tässä Sin­ger kan­taa ul­jaas­ti sa­maa soih­tua kuin edes­men­nyt oh­jaa­ja Jo­seph Lo­sey su­vait­se­vai­suu­des­ta ker­to­vas­sa klas­si­kos­saan Vih­reä­tuk­kai­nen poi­ka. X-Me­nin joh­don­mu­kai­nen sa­no­ma kun­nioit­taa viih­teel­li­syy­dessään­kin kat­so­jan ä­lyk­kyyttä ja jättää hie­no­va­rai­ses­ti ti­laa omal­le hok­saa­mi­sel­le.

To­ki fil­min voi niellä pelkkänä seik­kai­lu­na­kin, ja sel­lai­se­na se on en­si­luok­kai­nen. Toi­sin kuin Mat­ri­xis­sa, tek­niik­kaa ei nyt käy­tetä so­kai­se­maan ja hämäämään, vaan näyttämään enemmän. Efek­tit ovat ker­to­muk­sen pal­ve­luk­ses­sa ja X-Men toi­mii kuin pa­ran­ta­va sa­tu, jän­ni­tystä säästämättä, mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta tin­kimättä. (HB)