Suoranaiset lestadiolaisuuskuvaukset ovat vähissä suomalaisessa elokuvahistoriassa.
Suoranaiset lestadiolaisuuskuvaukset ovat vähissä suomalaisessa elokuvahistoriassa. Kielletyn hedelmän rinnalla tulee mieleen vain Rauni Mollbergin Timo K. Mukka -filmatisointi Maa on syntinen laulu. Tämä on sinänsä erikoista, sillä Lestadius oli oman aikansa lappilainen Marx ja Engels, jonka eetos oli suunnattu ennen kaikkea ruotsinkielisiä pohjoisen porvareita vastaan, jotka pitivät paikallisväestöä suoranaisessa velkavankeudessa viinanhimon polttaessa kitusia. Tilanne oli kuin villissä lännessä ikään.
Modernilla ajalla terveestä yhteiskunnallisesta liikkeestä tuli itsensä irvikuva, vallankäytön yhteisöllinen muoto, johon kytkeytyivät politiikka, kauppa ja uskonnollinen suvaitsemattomuus. Kun saarnamies kertoo, ketä äänestää, missä kaupassa käydä ja millaisia muusta yhteiskunnasta räikeästi poikkeavia sääntöjä täytyy noudattaa, luulisi taiteentekijöiden innostuvan.
Hieman tällaista on Dome Karuskosken teoksesta havaittavissa, mutta aika pian sorrutaan kliseisten ennalta-arvattavuuksien suohon. Amanda Pilkkeen ja Marjut Mariston viehättävät lestadiolaisteinit kyllä pelastavat paljon heidän lähtiessään katselemaan syntistä maailmaa Helsinkiin. Heidän roolihahmonsa muistuttavat kaiken lisäksi hämmästyttävän paljon 1970-luvun Oulussa nuorena tapaamiani tyttöjä, jotka tosin olivat sisaruksia.
Taustatutkimus on jäänyt hieman kesken: kukaan ei polta tupakkaa. Koska sitä ei ole kielletty, rauhanyhdistysten edustaa ei yleensä voinut ohittaa kuin sumun läpi. Ohjaaja on myöskin pyrkinyt säilyttämään kunnioittavan asenteen. Pahimpia liikkeeseen liittyviä tilastototuuksia ei juurikaan käsitellä kuten sukurutsaa, lasten hyväksikäyttöä ja naisten hengenvaarallista synnytysvaatimusta.
Laadukas kuva ja ääni. Ekstroissa poistettuja kohtauksia, pienoisdokumentti, musiikkivideo, tiiseri ja traileri. (PS)