”They got guns/We got guns/All God’s chillun got guns!” Marx-veljesten sotahulluudelle nauravan komediaklassikon negrospirituaaliväännös tulee mieleen, kun elokuvateatterin aulassa katsojaa julisteista piirittivät järeät konetuliaseet kädessä niin brittiagentti James Bond kuin suomalaissyntyinen Max Payne.
Filmimaailman markkinamiesten mielestä kaikilla Jumalan lapsilla pitää olla ase kädessä melkein joka julisteessa ja mainoskuvassa. Nykyisessä mielipideilmastossa tietysti odottaisi trendin muuttuvan. Ehkä siinä samalla, kun Iltalehden ja Ilta-Sanomien lööpit muuttuvat mainoksista tiedotteiksi ja lehmät oppivat lentämään?
Perheensä tultua surmatuksi sekavissa oloissa, etsivä Max Payne on pantu arkistoon pölyttymään. Kun tapahtuu uusia murhia, joiden johtolankana myös on sama siipitatuointi, Payne aktivoituu. Jäljet johtavat lääketehtaaseen, jonka uusimmasta tuotteesta, Valkyyriasta, myös armeija on kiinnostunut sodassaan terrorismia vastaan.
Max Payne on alkuun niin sekava ja monin paikoin sadistinen ja absurdisuuteen saakka masentava elokuva, ettei suomalaisnimien täydellinen puuttuminen tekijäluettelosta — jollei Remedy Entertainmentia lasketa — juuri harmita. Alkujakso on semmoista science fiction film noirin ajatuksenvirtaa sijoitettuna Sin Cityn ja Batmanin Gothamin tyyppisiin tahmasiipisten lepakkojen sarjakuvapuolimaailmaan, että Max Paynen teemaksi uhkaa tulla maximum pain in the ass.
Vasta puolivälissa tarina kohoaa ”siivilleen”, niille, joista elokuvan himoitun MacGuffininin, sinertävän seerumin, kohdalla niin paljon puhutaan. Sarjiskerronnan ja pelimaailman itsetarkoitukselliset visiot jäisivät sisäpiirin puuhasteluksi ja söisivät John Mooren elokuvan kokonaan, jollei käsikirjoitus sisältäisi mustan elokuvan ja petosjännärin vankoille perinteille rakennettuja vetokoukkuja katsojan narraamiseksi.
Mutta kuivaksi kierrätystavaraksi sekin jäisi, jollei filmiin olisi saatu osaavia näyttelijöitä, tuoreita kasvoja ja vähemmän nähtyjä veteraaneja. Beau Bridges on vankka Max Paynen entisenä virkaveljenä ja isähahmona. Hieman Jeff-veljensä varjoon jäänyttä Bridgesiä filmi kunnioittaa käyttämällä henkilöstä nimikirjaimia ”BB”.
Värittömänä pidetty Chris O’Donnell yllättää myönteisesti likaisten bisnessalaisuuksien päällä istuvana pukumiehenä. Pienissäkin sivurooleissa on painoarvoa, kuten vaikuttava tatuointiliikkeen pitäjänä, intiaanikasvoinen Stephen R. Hart. Marianthi Evans ja Olga Kurylenko Paynen naisina ovat kauniita, mutta kovan kohtalon roolit jäävät lyhyiksi. Maxin aisaparina toimivaa Mila Kunista käsikirjoitus kohtelee kaltoin, vaikka Paynen sukulaissieluna saakin lopputekstien jälkeisessä kohtauksessa istua samassa pöydässä jatko-osaa haikailemassa.
Ihmehuumeen seurauksena elokuvan pahiksen Amayry Nolascon ja Mark Wahlbergin saamat muodonmuutokset lyövät yli laitojen. Raameistaan pursuavat supermiehet vievät ajatukset tahattomasti Wolf Maniin, Jekylliin ja Hydeen tai Hulkiin, mikä repii filmiä turhan moneen suuntaan. Muuten Wahlberg vakuuttaa roolissaan. Hänessä on hieman Jarmo Mäkisen kaltaista kulmia kurtistavaa susimiestä, mutta myös kykyä uskottavaan tuoreen isän auvoon vauvakuvia katsellessa.
Max Paynessä nähdään tehokkaita kuvia huumeriippuvuuden tuhoista, mutta painajaisnäkyjen komeuden takia voi kysyä, ovatko ne varoittavia vai houkuttelevia. Toistuvasti viitataan skandinaavisiin myytteihin, Valkyyrioihin ja Ragnarokiin, mutta valitettavasti Kalevala ei ole Max Paynen tekijöille kelvannut. (HB)