Fa­ta­lis­ti­ses­ta teat­te­ri­no­mai­suu­des­taan hämmäs­tyttävällä ta­val­la au­dio­vi­suaa­li­sek­si ru­nok­si nou­se­va ta­ri­na maail­mas­ta, jo­ta ei enää ole. Ker­too nai­ses­ta, jo­ta neljä miestä ra­kas­taa Du­ma­sin ja Hu­gon ajan pa­rii­si­lai­sel­la mark­ki­na­ka­dul­la. Pal­jon haus­kem­pi ja jän­nittäväm­pi kuin muis­tin­kaan, ei pelkästään traa­gis­ta ro­man­tiik­kaa. Tai­teen ylis­tystä tai­teen pilk­kaa unoh­ta­mat­ta. Sa­mal­la tai­ta­vas­ti pei­tet­ty al­le­go­ria ai­kan­sa po­li­tii­kas­ta. Mic­hael Jack­so­nin tun­ne­tuk­si te­kemä kä­ve­ly on saa­nut al­kun­sa Pier­ro­tia näy­tel­leeltä Jean-Louis Bar­raul­til­ta. Lois­ta­va ryhmä muu­ten­kin: Pier­re Bras­seur, Ar­let­ty ja Mar­cel Her­rand. On ai­ka­moi­nen ih­me, että so­dan lop­pu­mels­keissä pys­tyt­tiin luo­maan rans­ka­lai­sek­si Tuu­len viemää -e­lo­ku­vak­si kut­sut­tu mes­ta­ri­teos. Ver­taus­ku­va aliar­vioi Carné­ta. Pa­ras elo­ku­va, jon­ka vuon­na 2003 kat­soin DVD-le­vyltä. Et ole näh­nyt mitään, jos et ole näh­nyt tätä. Elo­ku­van ni­mi tu­lee piip­pu­hyl­lystä, jo­ta eräässä teat­te­ris­sa kut­sut­tiin ni­mellä pa­ra­tii­si.