Bruggen kaupungin nimi merkitsee porttia.
Bruggen kaupungin nimi merkitsee porttia. Elokuvassa Kukkoilijat (In Bruges) Brugge on portti ikuisuuteen sinne kokoontuneille brittigangstereille.
Arvostettu englantilainen, itseään ”anglo-irlantilaisena” näytelmäkirjailijana pitävä, Martin McDonagh (Inishmaanin rampa, Vuoriston kaunotar, Lännen syrjällä, Tyynymies) sai sysäyksen Kukkoilijoihin kahdesta ajatuksesta. Kovaksikeitettyjä rikosfilmejä katsellessaan hän oli miettinyt, minne ihmisten läpi ammutut luodit lopultakin päätyvät. Ja Bruggessa käydessään hän huomasi, että keskiaikainen belgialaiskaupunki saattoi olla sekä a) kaunis ja kiintoisa että b) jähmeä ja tylsä.
Harhalaukaukset avaavat ja sulkevat McDonaghin käsikirjoittaman ja ohjaaman pitkän ensifilmin kimmokkeina etenevän rikollistarinan. Sen pääparin suhtautuminen pikkukaupungin turismiin väläyttää katsojalle pikalukuna heidän luonteidensa vastakohtaisuuden. Ken (Brendan Gleeson) nauttii Bruggen nähtävyyksistä ja historiasta. Ray (Colin Farrell) tuskastuu ihmetellen, että joku voi kiinnostua ”asioista, jotka ovat jo tapahtuneet”.
Ohjeita ylhäältä odotellessaan Ken ja Ray muistuttavat – jopa lyhyiltä nimiltään – Harold Pinterin näytelmän Ruokahissi (1957) samassa tilanteessa olevaa palkkamurhaajaparia Ben ja Gus. Myös Roman Polanskin Umpikujan (1966) tragikoominen ja absurdi konnakaksikko käy mielessä Kukkoilijoita katsellessa.
Farrellin komediaperformanssi
Elokuvan alussa emme vielä tiedä, miksi Lontoon pomo Harry Waters (Ralph Fiennes) on lähettänyt palkollisensa juuri Bruggeen. Eivätkä Ken ja Ray näytä tietävän sitä itsekään. Ray on tyrinyt ensimmäisen keikkansa palkkatappajana pahimmalla mahdollisella tavalla. Mutta piilotellahan voisi ”vaikka Coventryssa”. Ehkä heillä on Bruggessa joku tehtävä? Ja ehkä se koskee heitä itseään.
Huomenna 11.1.2009 ratkeaa, voittavatko McDonaghin elokuva ja sen tähdet Golden Globe –palkinnot. Kukkoilijat sekä Farrell ja Gleeson ovat ehdolla parhaan komedian sarjassa.
Mustan komiikan ja inhimillisten tappajiensa ansiosta filmiä on jo verrattu Pulp Fictioniin. Kioskikirjallinen lähtökohta filmejä kyllä yhdistää, sekä raa’at ja pahasuiset hahmot. Mutta Tarantinoa arvostava McDonagh keksii elokuvaansa kyllä aivan omintakeisen muunnelman vanhasta kliseestä, jossa pyssymiehet osoittavat aseilla toisiaan.
Colin Farrellin Ray ei ole poliittisen korrekti. Mies tölvii mustia, naisia, pienikasvuisia, homoja – mutta ehkä vain tietämättömyyttään ja lapsellisuuttaan. Irlantilaisnäyttelijän rooli on uran erikoisin ja paras, vaikka samansuuntainen, sillä kertaa britti työläishahmo, Farrellilla oli jo Woody Allenin Cassandra’s Dreamissa (2007). Ray on komediaperformanssina mestariluomus. Samalla kuitenkin traagisen koskettava. Henkilön hidas ajatuksenjuoksu ja naiivius voisi olla vain huvittavaa, jollei Farrell osaisi esiintuoda myös tappajansa viattomuutta ja vilpittömyyttä – aidosti rakastettavia piirteitä pahoille teille joutuneessa ihmisessä.
Ohukainen ja Paksukainen
Jos Ray on komedian Stan Laurel, Brendan Gleesonin Ken on sen Oliver Hardy. Ken on keskiluokkaisempi ja terävämpi, vanhempana suojeleva isovelihahmo. McDonaghin kirjallista venymiskykyä osoittaa se, että hyväntahtoinen Ken päätyy hänkin komiikasta traagiseen. Bruggen Pyhän veren kirkossa säilytetään reliikkinä Jeesuksen verta, jonka sanotaan muuttuvan juoksevaksi ”suuren ahdistuksen aikoina”. Kirkon kellotapulissa, Dublinersin laulaessa veret seisauttavasti On Raglan Roadia, tapahtuu Kenin metamorfoosi kristusmaiseksi veriuhriksi. Harry vertaakin Keniä siihen nasaretilaiseen, jota Zeffirellin 70-luvun tv-sarjassa esitti Robert Powell.
Ralph Fiennesin kovapintainen mafiamies Harry Waters voi olla McDonaghin viittaus toiseen Harryyn, Donald Cammellin ja Nicolas Roegin klassikon Performance (1970) Harry Flowersiin. Brittirikollisten kuvauksina filmeillä on yhteistä armottomuuden, piilottelun, huumeiden ja sisäkkäisiksi kiertyvien juonirakenteiden lisäksi kielen ja itsetarkoituksellisesti makusteltujen termien korostus.
Mustan huumorinsa, karskin replikoinnin ja turistiympäristönsä erikoislaadun takia Kukkoilijat muistuttaa myös muutaman vuoden takaista Jonathan Glazerin englantilaisfilmiä Sexy Beast (2000). Siinä Ben Kingsley esitti kovakalloista, kovasuista ja kovan kohtalon kolhimaa jengipomoa yhtä muistettavasti kuin Fiennes nyt.
Kauhunkierteen euroversio
Hotellissa Ken katselee televisiosta Orson Wellesin Pahan kosketusta (1958), jossa myös on kyse juuriltaan revityistä ihmisistä. Tuo mustan rikoselokuvan klassinen viime huipennus kertoi sekin rikkaan moniäänisesti lojaalisuudesta korruption keskellä.
Juonensa tasolla Kukkoilijat viittaa jo tarinassaan suoraan Nicolas Roegin Venetsian kanaaleihin sijoittuvaan Kauhunkierteeseen (1973). Bruggen kanaalien liepeillä kun kuvataan belgialaista muunnelmaa, joka on joko ”pastissi, hommage tai tribuutti” edeltäjälleen. Elokuvan pienikasvuisen näyttelijän Jimmyn (Jordan Prentice) mielestä jotain ”euroroskaa” kumminkin.
Roegin Kauhunkierteessä pienen tyttärensä menettänyt Donald Sutherland seurasi kanaalin varrella punaiseen sadetakkiin pukeutunutta pikkuhahmoa, joka paljastui murhanhimoiseksi kääpiöksi. McDonaghin ”versiossa” pienikasvuista, koulupukuun sonnustautunutta näyttelijää luullaan lapseksi häntäkin, yhtä kohtalokkain seurauksin.
Elokuvan painokkaat, alussa ja lopussa kertautuvat avainsanat ”pienestä pojasta” voivat tarkoittaa myös lapsekasta Rayta. Ken uskoi, että toverissa oli muutoksen mahdollisuus. Kun Ken näki museossa Boschin Viimeisen tuomion, hän aprikoi, että ”kiirastuli on sellainen välitila. Et ole ihan paska, mutta et kyllä mikään hyväkään.” Johon Ray toteaa: ”Vähän niin kuin Tottenham!”
Ehkeivät Rayn synnit alun perin olleet sen suuremmat kuin sen kirkon penkkiin polvistuneen pikkupojan, jonka pitelemässä syntilistassa luki 1) Huonotuulisuus, 2) Huono matikkapää ja 3) Surullisuus.
Filmin loppusanoina Ray päättelee, että ”helvetti on Bruggessa vietetty ikuisuus”. Ja Ray toivoo ”todella, todella, etten kuolisi”. Farrellin äänen kertaus, ”really, really”, jää soimaan kuin lastenloru tai riimi hienon elokuvan viimeisenä osoituksena McDonaghin ilmaisukykyisestä perfektionismista. (HB)