Tv-sar­jat ovat tyh­miä. Niistä tietää ai­na etukä­teen, että su­per­san­ka­rit kyllä sel­viy­tyvät, sa­noo 6-vuo­tias pik­ku­poi­ka var­ma­na mie­li­pi­teenä elo­ku­vas­sa Wal­ka­bout. Elo­ku­vas­sa, jos­sa juu­ri ku­kaan ei sel­viy­dy hen­gissä tai emo­tio­naa­li­ses­ti va­hin­goit­tu­mat­ta.

Wal­ka­bout – Erä­maan van­git on brit­tioh­jaa­ja Ni­co­las Roe­gin (s. 1928) pa­ras teos – jol­lei las­ke­ta edel­lis­vuon­na 1970 val­mis­tu­nut­ta elo­ku­vaa Per­for­man­ce — Not­ting Hill klo 11.17, jon­ka Roeg oh­ja­si yh­dessä Do­nald Cam­mel­lin kans­sa. Wal­ka­bout on siis Roe­gin on­nis­tu­nein ”­soo­lo-oh­jaus”, vaik­ka sen jäl­keen hän te­ki­kin vielä usei­ta fik­su­ja, kult­ti­mai­nees­sa ole­via elo­ku­via. Ura on jat­ku­nut näi­hin päi­viin as­ti, jos­kin ru­tii­nitöi­den pa­ris­sa.

Roe­gin jou­tu­mi­nen tv-tuo­tan­to­jen, Raa­ma­tun ker­to­mus­ten ja Nuo­ren In­dia­na Jo­ne­sin seik­kai­lu­jen ku­vit­ta­jak­si on suu­ri me­ne­tys, sillä eten­kin 70-lu­vul­la hän oli eng­lan­ti­lai­sen elo­ku­van suu­ri lu­paus. Per­for­man­ce, Wal­ka­bout ja Don’t Look Now — Kau­hun­kier­re (1973) ovat mes­ta­ri­teok­set, mut­ta kiin­nos­ta­via to­ki myös Da­vid Bowien hah­mot­ta­man ava­ruu­so­len­non seik­kai­lut Maas­sa elo­ku­vas­sa The Man Who Fell To Earth — Mies jo­ka pu­to­si maa­han (1976), vuo­si­kym­me­nen vaih­tees­sa syn­ty­nyt Bad Ti­ming — Ou­to in­to­hi­mo (1980) ja vielä Wel­le­sin Ci­ti­zen Ka­ne ja Moll­ber­gin Ystävät, to­ve­rit –e­lo­ku­vien mah­ti­mies­ta­ri­naa muis­tut­ta­va Ge­ne Hack­man-fil­mi Eu­re­ka — Ku­ka mur­ha­si Jack Mc­Can­nin (1983). Seu­raa­vis­sa töissään, ku­ten In­sig­ni­fi­can­ce — Yhtä tyhjän kans­sa (1985) ja Cas­taway — Au­tion saa­ren unel­ma (1986), kun­nian­hi­moi­nen ä­lykköoh­jaa­ja al­koi haa­huil­la ja me­nettää otet­taan.

Roe­gin ta­son las­ku – vai oli­ko se vain tin­kimättömän tai­deoh­jaa­jan te­ke­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien ka­pe­ne­mis­ta pie­nen­ty­vien bud­jet­tien ja yleisö­jen pai­neis­sa? – ei tee tyhjäk­si hä­nen mer­kittävää pa­nos­taan 70-lu­vun brit­tie­lo­ku­van kes­kei­senä li­pun­kan­ta­ja­na. Wal­ka­bout on mo­der­nin elo­ku­van ylväs ku­kin­to, jo­ta ver­tau­tuu hy­vin sa­man vuo­si­kym­me­nen alus­sa ra­pa­kon toi­sel­la puo­lel­la Yh­dys­val­lois­sa teh­tyi­hin uu­den kul­ta­kau­den avain­teok­siin Alt­ma­nil­ta, Scor­se­sel­ta, Cop­po­lal­ta ja Spiel­ber­giltä. Roe­gil­la oli tar­jo­ta alt­man­mais­ta jous­ta­vaa ek­lek­ti­syyttä ja Scor­se­sen ala­maail­mal­le vas­ti­nee­na brit­tiläi­sen työväen­luo­kan ja ri­kos­jen­gien kar­heut­ta. Sa­mal­la kun Roeg kan­taa mu­ka­naan brit­tiläi­sen 60-lu­vun uu­den aal­lon ja on­gel­mae­lo­ku­van pe­rin­nettä, hä­nestä löy­tyy myös mon­dee­nia eu­roop­pa­lais­ta tyy­lit­te­lijää ja mo­ni­ker­rok­si­sen tai­de-e­lo­ku­van te­kijää Jo­seph Lo­seyn ta­paan.

Vaik­ka Roe­gin elo­ku­va pe­rus­tuu eng­lan­ti­lais­kir­jai­li­ja Ja­mes Van­ce Mars­hal­lin (oi­keal­ta ni­meltään Do­nald Gor­don Pay­ne 1887-1964) vuon­na 1959 jul­kais­tuun sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin, oh­jaa­ja te­kee al­ku­teok­sen in­noit­ta­ma­na ta­ri­nas­ta ai­van oman­lai­sen­sa lisä­ten ai­hee­seen ta­va­ra­merk­kimäi­siä kos­ke­tuk­sia ku­va­rat­kai­suis­sa ja kas­vat­taen ker­to­muk­sen pes­si­mis­miä tin­kimättömällä lo­gii­kal­la, jo­ka läpäi­see teok­sen al­kua­se­tel­mas­ta läh­tien sen lop­pu­rat­kai­sui­hin as­ti.

Al­ku­peräis­ro­maa­nis­sa nuo­ri val­koi­nen tei­ni­tyttö ja hä­nen pik­ku­vel­jensä jou­tu­vat Aust­ra­lian au­tio­maan ar­moil­le, kun heitä su­ku­lais­vie­rai­lul­le vievä len­to­ko­ne syök­syy maa­han. Si­sa­ruk­set jäävät ai­noi­na hen­kiin. Roe­gin ver­sios­sa – kä­si­kir­joi­tus Edward Bond – työ­paik­kan­sa, toi­von­sa tai mo­lem­mat me­nettä­nyt per­hee­nisä (John Meil­lon) ajaa lap­sen­sa kup­la­volk­ka­ril­la kuu­maan erä­maa­han tehdäk­seen it­se­mur­han ja viedäk­seen jäl­ki­kas­vun mu­ka­naan kuo­le­maan. Per­heen äi­ti on jä­tet­ty ko­tiin hoi­ta­maan ko­ti­rou­van ar­ki­ru­tii­ne­ja.

Ti­lan­net­ta pa­ke­ne­vat si­sa­ruk­set (Jen­ny Agut­ter, ku­vaus­ten ai­kaan 17-vuo­tiaa­na) ja noin 6-vuo­tias Luc Roeg (oh­jaa­jan poi­ka, elo­ku­van kre­dii­teissä ni­mellä Lu­cien John) vael­ta­vat kui­vas­sa hiek­kaerä­maas­sa ja kii­pei­levät pit­kin ikiai­kai­sia kal­lio­muo­dos­tel­mia, joi­den lael­ta nä­kyy vain silmän­kan­ta­ma­ton, jat­ku­va au­tio­maa (jo­ta to­sin pik­ku­ve­li luu­lee me­rek­si). Iso­sis­ko pitää mo­raa­lia yllä seik­kai­lun var­jol­la se­littäen ti­lan­teen par­hain päin ja isän kyllä tu­le­van koh­ta perässä. Pik­ku­poi­ka pärjää pitkäl­le me­hun voi­mal­la. Mu­ka­na on myös tran­sis­to­ri­ra­dio, jos­ta ”isä on sa­no­nut, että pat­te­rit kestävät 400 tun­tia”. Pian las­ta al­kaa kui­ten­kin sa­moi­lu vä­syttää ja nes­te­huk­ka vai­va­ta — kuu­ma au­rin­ko paah­taa ar­mot­ta.

Pe­las­tuk­sek­si koi­tuu pie­ni kei­das, jos­sa on hiu­kan suo­jaa ja en­nen kaik­kea puh­das­ta vettä. En­sik­si nä­ky tun­tuu kan­gas­tuk­sel­ta, mut­ta pal­jas­tuu ai­dok­si. Si­sa­ruk­set juo­vat ja pik­ku­ve­li pu­li­koi. Kum­pi­kaan ei huo­maa kerätä vettä va­ras­toon ja aa­mul­la läh­de on­kin kui­vu­nut. Toi­nen, vielä suu­rem­pi ih­me pa­ria koh­taa, kun toi­von jo hii­pues­sa heitä päin as­te­lee vael­luk­sel­laan – wal­ka­bou­til­la – ole­va nuo­ru­kai­nen, tytön ikäi­nen abo­ri­gi­naa­li, Aust­ra­lian al­kua­su­kas. Mus­taa poi­kaa esittää en­simmäi­sessä elo­ku­va­roo­lis­saan 17-vuo­tias Da­vid Gul­pi­lil (e­lo­ku­van kre­dii­teissä Da­vid Gum­pi­lil). Gul­pi­lil on pal­jon fil­meissä käy­tet­ty näyt­te­lijä (ja pe­rin­ne­tans­si­ja), jo­ka vii­mek­si esiin­tyi iäkkäänä Baz Luhr­man­nin suu­re­lo­ku­vas­sa Aust­ra­lia.

13 – 16-vuo­den iässä abo­ri­gi­naa­li­nuo­ru­kai­set läh­tevät wal­ka­bou­til­le, jon­ka ai­ka­na heidän täy­tyy sel­viy­tyä omin avuin erä­maas­sa, jo­ka on tar­jon­nut heidän su­vul­leen eli­nympä­ris­ton jo kym­me­niä tu­han­sia vuo­sia. Yh­teistä kieltä val­kois­ten kans­sa ei ole, mut­ta ikä­kau­si ja yh­tei­nen koh­ta­lo – va­lit­tu tai vas­ten­tah­toi­nen vael­lus – yh­distävät. Al­kua­su­kas opas­taa, mi­ten kui­vu­nees­ta­kin läh­teestä imetään ruo’on lä­pi vettä, mi­ten ken­gu­rui­ta metsäs­tetään ruoak­si, mi­ten nuo­tio sy­ty­tetään il­man tu­li­tik­ku­ja ja kuin­ka hiil­lok­sil­le ase­te­tun saa­liin ve­ri­sistä sisäl­myk­sistä saa­daan hel­po­tus­ta au­rin­gon polt­ta­mal­le ihol­le.

Pik­ku­poi­ka on vä­littömäs­ti yhtä pa­taa vie­raan kans­sa, mut­ta tyttö on etäi­sem­pi. Tämä pa­nee mer­kil­le nuo­ru­kai­sen alas­to­muu­den, jo­ka oli­si sho­kee­raa­vaa missä ta­han­sa muual­la pait­si täällä, missä se tun­tuu asiaan­kuu­lu­val­ta. Nuo­ri abo­mies toi­mii op­paa­na ja suo­jaa hei­kom­piaan, vie ve­den ja ruoan luo sekä huo­leh­tii nuo­tion lämmöstä öi­sin. Mut­ka­ton elämän­ta­pa joh­taa kui­ten­kin nuo­ru­kai­sen har­hao­le­tuk­siin. Kuo­let­ta­vas­ta au­tio­maas­ta on hä­nen myötään löy­ty­nyt yltä­kylläi­nen pa­ra­tii­si, mut­ta kun saa­vu­taan taas ns. si­vis­tyk­sen lie­peil­le, ti­lan­ne muut­tuu täy­sin.

A­bo löytää ”uu­del­le per­heel­leen” ko­din, hylä­tyn ta­lon rau­niot. – Ra­kas­tan si­nua kuin oman hei­mo­ni nais­ta. Me saam­me pal­jon lap­sia, poi­kia ja tyttöjä, nuo­ru­kai­nen sa­noo tytöl­le silmät lois­taen. Mut­ta tytöl­le si­vis­tyk­sen merk­ki, vaik­ka au­tio­ta­lo­kin, pa­laut­taa mie­leen en­ti­sen elämän, maail­man, jo­hon hä­net on kas­va­tet­tu kuu­lu­vak­si. Edes maa­la­tun nuo­ru­kai­sen ri­tuaa­li­sen ko­sio­tans­sin ma­gia ei te­hoa val­koi­seen nai­seen, jo­ka on kuul­lut pik­ku­vel­jeltään, että lä­hellä on kau­pun­kiin joh­ta­va as­falt­ti­tie. Abo­mies, jo­ka luu­li löytä­neensä wal­ka­bou­til­laan elämänsä suun­nan ja tar­koi­tuk­sen, ko­kee lop­pun­sa tul­leen huo­ma­tes­saan, että hä­nen mus­tan maail­man­sa ja nai­sen val­koi­sen maail­man vä­lillä on ylittämätön kui­lu.

Ni­co­las Roeg on toi­mi­nut ku­vaa­ja­na mm. Truf­faut’n Fah­ren­heit 451:ssä, Ro­ger Cor­ma­nin kau­hue­lo­ku­vas­sa Pu­nai­sen sur­man naa­mio ja Da­vid Lea­nin Toh­to­ri Zhi­va­gon toi­se­na ku­vaa­ja­na Fred­die Youn­gin ohel­la (il­man kre­diit­tiä). Roeg ku­va­si myös it­se omat elo­ku­van­sa Per­for­man­ce ja Wal­ka­bout (jos­sa on ko­ros­te­tus­ti kre­diit­ti ”­Di­rec­ted and pho­tog­rap­hed by”). Roe­gin ku­vaus­tyy­li on lois­to­kas ja lei­mal­li­nen. Niissä­kin oh­jauk­sis­sa, joi­ta Roeg it­se ei ole ku­van­nut, hä­nen merk­kinsä nä­kyy. Niissä otok­set ja ku­vat ovat frag­men­taa­ri­sia, sir­pa­lei­sia, pa­la­pe­limäi­ses­ti täy­den­ty­viä.

Juo­nen ja ta­pah­tu­mien ai­kajär­jes­tys on Roe­gin fil­meissä usein ri­kot­tu, mut­tei kos­kaan so­vin­nai­sin ta­kau­tu­min, flash­bac­keik­si. Ai­ka ja ava­ruus ovat Roe­gil­la nä­ky­villä abst­rak­tis­ti kuin ku­bis­ti­sis­sa maa­lauk­sis­sa. Ker­ron­taa ava­taan mo­nis­ta kul­mis­ta toi­siin­sa lo­mit­tu­vin otok­sin ja stil­li­ku­vin, rans­ka­lai­sen uu­den aal­lon mo­der­nis­min mie­leen tuo­vin rin­nas­tuk­sin, en­na­koin­nein ja vii­pein, jot­ka ve­nyttävät ai­kaa jous­ta­vak­si. (Kuu­lui­sin esi­merk­ki lie­nee Kau­hun­kier­teessä, jos­sa Roeg yh­distää ne­rok­kaas­ti el­lip­sin kat­so­jaa ak­ti­voi­vaa auk­koi­suut­ta ja kään­teistä kro­no­lo­giaa: kat­kel­mal­li­sis­sa ku­vis­sa näem­me pää­tos­ti­lan­teen, jos­sa Ju­lie Ch­ris­tie ja Do­nald Sut­her­land pu­keu­tu­vat, mut­ta pu­keu­tu­mi­sen lo­maan lei­ka­taan het­keä edeltä­neen ra­kas­te­lun ku­via.) Pa­him­mil­laan vi­suaa­li­suus on niissä Roe­gin hei­kom­mis­sa elo­ku­vis­sa, jois­sa yl­tiopäi­nen ku­vit­ta­mi­nen nou­see it­se­tar­koi­tuk­sek­si. Par­haim­mil­laan Roe­gin eri­kois­laa­tui­nen ja kiih­keä kat­se hou­kut­te­lee mu­kaan ja pal­kit­see elo­ku­vien ä­lyl­li­siin pe­lei­hin ja ker­rok­sel­li­siin ra­ken­tei­siin ja muo­to­rat­kai­sui­hin vä­hemmän­kin tot­tu­neen kat­so­jan. Wal­ka­bout on­kin mo­der­nin fil­min ku­vauk­sel­taan rik­kaim­pia teok­sia.

Vaa­sa­lai­nen Fu­tu­re Fil­mi on jul­kais­sut elo­ku­van en­si ker­taa Suo­mes­sa dvd-le­vyllä. Meillä sitä ei ole näh­ty kuin ker­ran te­le­vi­sios­sa ai­kai­sem­min. Wal­ka­bout oli­si eh­dot­to­mas­ti omim­mil­laan val­ko­kan­kaal­la, jot­ta sen ko­ko vai­ku­tus tu­li­si esiin. Mut­ta dvd on hie­no toi­sek­si pa­ras vaih­toeh­to. Hyvä­laa­tui­nen ku­va tuo esiin Roe­gin tark­kaan har­ki­tun ja vii­meis­tel­lyn vi­suaa­li­suu­den. Kä­sit­teek­si muo­dos­tu­neen elo­ku­vasä­veltäjän John Bar­ryn mu­siik­ki­tee­mat tun­tu­vat jou­sil­le so­vi­tet­tui­ne me­lo­dioi­neen aluk­si fil­min 70-lu­ku­lais­ta mo­der­nis­mia pe­rin­tei­sem­miltä, mut­ta pal­ve­le­vat sit­ten­kin hy­vin yh­tenä etään­nyttä­mis­kei­no­na, kont­ra­punk­ti­mai­se­na vas­ta­koh­ta­na, ja pal­jas­tu­vat lo­pul­ta myös Roe­gin ka­lei­dos­koop­pi­mais­ta ker­ron­taa ko­koa­vak­si ja yh­tenäistäväk­si ele­men­tik­si.

Vaik­ka ker­to­mus on yk­sin­ker­tai­nen ja pe­ru­sa­se­tel­mil­taan hel­pos­ti lä­hes­tyttä­vissä, ja vaik­ka pääo­sis­sa ovat lap­set ja nuo­ret, Roeg ei päästä fil­miä missään vai­hees­sa sen­ti­men­taa­li­sek­si tai sen­saa­tio­mai­sek­si. Ku­vaa­mi­sen ta­pa, yh­dis­telmä do­ku­men­taa­ri­suut­ta ja abst­rak­tia mut­ta var­maot­teis­ta ”­ko­keel­li­suut­ta”, etään­nyttää kat­so­jan vä­littömästä, pav­lo­vin­koi­ra­mai­ses­ta reak­tios­ta. Etäämpää, si­vus­ta tark­kail­len voi usein nähdä sel­keäm­min. Las­ten koh­ta­lo, uh­kaa­va, ar­mo­ton luon­to ja abon hah­mos­sa tu­le­va ih­me­pe­las­tus eivät kir­voi­ta help­po­ja kyy­ne­liä, vaan ai­heut­ta­vat ih­me­tystä, ute­lias­ta ja ä­lyl­li­ses­ti pro­ses­soi­vaa kiin­nos­tu­mis­ta hen­kilöitä lii­kut­ta­viin yh­teis­kun­nal­li­siin me­ka­nis­mei­hin.

Van­haa sääntöä kuin uh­ma­ten Roeg ku­vaa elo­ku­vas­saan pal­jon eläi­miä ja sen lisäk­si vielä las­ta. Mut­ta pik­ku­poi­ka­kaan ei ole vain su­loi­nen tä­ky, au­to­maat­ti­ref­lek­sin ai­heut­ta­ja kat­so­jal­le. Aluk­si poi­ka käyttäy­tyy lap­se­no­mai­sen odo­te­tus­ti. Mut­ta myö­hem­min sel­viää, että hän on­kin ta­jun­nut traa­gi­sis­ta ta­pah­tu­mis­ta pal­jon enemmän kuin sis­kon­sa – tai me yleisö – olem­me ar­van­neet. Jo var­hain poi­ka to­teaa tietävänsä, että he ovat ek­syk­sissä. Lop­pu­puo­lel­la, si­vis­tyk­sen häämöttäessä, hän pal­jas­taa sis­kol­leen tien­neensä myös, mi­ten isäl­le oli to­del­li­suu­des­sa käy­nyt. Ja mer­ki­tyk­sel­li­sem­min: poi­ka on se, jo­ka en­simmäi­senä ta­juaa ja ker­too abo­ri­gi­naa­lin koh­ta­los­ta. Pa­ra­dok­saa­li­ses­ti Roe­gin tin­kimätön ja kir­kas st­ra­te­gia joh­taa kui­ten­kin myötä­su­kais­ta Dis­ney-sen­ti­men­taa­li­suut­ta jä­ri­syttävämpään jär­ki­ko­ke­muk­seen, jo­ka jää mie­leen pi­temmäk­si ai­kaa kuin kes­ki­ver­ron fil­min mu­ka kat­hart­ti­nen tun­ne­pur­kaus.

Kai­ken tämän Roeg saa Wal­ka­bou­tis­sa ai­kaan kau­neut­ta ja eroot­ti­suut­ta unoh­ta­mat­ta. Kah­des­sa vii­pyi­levässä koh­tauk­ses­sa näem­me Jen­ny Agut­te­rin ui­mas­sa alas­to­ma­na. Niistä en­simmäi­sessä hän ui kal­lio­lam­mes­sa yk­sin ja kai­kes­sa rau­has­sa olos­taan ja va­pau­des­taan naut­tien. Koh­tauk­ses­ta lei­ka­taan ra­vin­non han­kin­nas­sa aher­ta­viin poi­kiin, mut­ta ku­va pa­laa pian taas pää­koh­tee­seen­sa, nei­toon, jo­ta tässä vai­hees­sa ei kui­ten­kaan ker­taa­kaan nähdä sa­mas­sa ku­va­ti­las­sa abo­nuo­ru­kai­sen kans­sa. Ku­vat Agut­te­ris­ta ovat siis ta­ri­nan sisällä viat­to­mia, mut­ta sa­mal­la yhtä eroot­ti­sia kuin Ja­nen en­simmäi­nen, sen­su­roi­ma­ton su­kel­te­lu niissä van­hois­sa mus­ta­val­koi­sis­sa Tar­za­neis­sa.

Tähän rin­nas­tu­va koh­taus, mie­hen soo­lo, on va­rat­tu lop­pu­puo­lel­la it­sensä pe­rin­tei­sin ku­vioin val­koi­sel­la maa­lil­la värjän­neel­le abo­ri­gi­naa­li­nuo­rel­le, jo­ka tans­sii tytöl­le au­tio­ta­lon ympä­rillä. Uin­ti­koh­tauk­ses­sa nuo­ret eivät ol­leet sa­mas­sa ti­las­sa yh­dessä ja tans­si­koh­tauk­ses­sa­kin tyttö on eros­sa tans­si­jas­ta py­syessään ta­lon rän­sis­ty­neen run­gon sisä­puo­lel­la. (Myö­hem­min kä­sit­te­len elo­ku­van vii­mei­sen otok­sen, jo­ka edellä esi­te­tyn va­los­sa – nuor­ten py­syttäy­ty­mi­sessä erillään – voi­si ol­la myös vain tytön haa­ve­ku­va, ku­vit­teel­li­nen vaih­toeh­toelämä, jäl­ki­vii­sas kai­paus sii­hen, mi­ten pa­ra­tii­si­mais­ta näi­den kah­den luo­man per­heen yh­tei­se­lo oli­si voi­nut ol­la.)

Aiem­min tytön silmä on viivähtä­nyt alas­to­mas­sa mus­tas­sa ikä­to­ve­ris­sa, mut­ta elo­ku­va ei tar­joa rat­kai­se­vaa tul­kin­taa sil­le, on­ko nuo­ru­kai­sen iho enemmän hou­ku­tus kuin uh­ka ke­hit­tyväl­le tei­ni­tytöl­le. Al­ku­peräis­kan­san edus­ta­jan alas­to­muus rin­nas­te­taan vä­li­ku­vis­sa hä­nen hei­mo­lais­ten­sa, nais­ten, mies­ten ja las­ten luon­non­mu­kai­seen ja olo­suh­tei­den suo­si­maan alas­to­muu­teen. Kuol­leen isän ruu­miin ja kup­la­volk­ka­rin ympä­rillä par­vei­le­vien nais­ten rin­to­ja ku­va­taan he­delmäl­li­syy­den merk­keinä lä­hi­ku­vis­sa – ken­ties alus­tuk­se­na nuo­ru­kai­sen koh­ta­lok­kaal­le vää­rinkä­si­tyk­sel­le, tai ai­na­kin liian suo­ra­su­kai­sel­le tul­kin­nal­le suh­tees­saan val­koi­seen nai­seen.

Wal­ka­bout on Ni­co­las Roe­gin suu­ren­moi­sin elo­ku­van sen vuok­si, että siinä par­haat puo­let, hyvä ta­ri­na ja ra­di­kaa­li tul­kin­ta, yh­tyvät täy­del­li­simmällä ta­val­la. Yk­sin­ker­tai­nen pe­rus­ta­ri­na – kuin Kärpäs­ten her­ran toi­sin­to – on Wal­ka­bou­tis­sa pal­jaim­mil­laan ja sa­mais­tut­ta­vim­mil­laan. Al­ku­peräis­kir­jaa on eng­lan­nin­kie­li­sissä mais­sa lue­tet­tu pal­jon kou­lu­lai­sil­la, jo var­hais­nuo­ri­sol­la. Ta­ri­nas­sa on sa­mal­la ker­taa sekä seik­kai­lun että su­vait­se­vai­suu­den ai­nek­set, on his­to­riaa, luon­nonlä­hei­syyttä ja ek­so­tiik­kaa­kin. Tähän pe­rus­ta­ri­naan oman näkö­kul­man­sa ja tul­kin­tan­sa tuo Roeg (kä­si­kir­joit­ta­jan­sa kans­sa) hy­vin ra­di­kaa­lil­la ta­val­la, jo­ka muut­taa al­ku­peräis­ta­ri­nan pe­rimmäi­sen toi­veik­kuu­den lä­hes päin­vas­tai­sek­si, syväk­si kult­tuu­ri­sek­si pes­si­mis­mik­si. Sel­viy­ty­mis­ta­ri­na kään­tyy ma­don­lu­vuik­si ora­van­pyöräyh­teis­kun­nal­le.

Lop­pu­jen lo­puk­si abo­ri­gi­naa­lil­le käy ai­van sa­moin kuin val­koi­sen per­heen erä­maa­han ajau­tu­neel­le isäl­le. Kum­pi­kin tu­hou­tuu, kun se maail­ma, jo­hon he ovat op­pi­neet luot­ta­maan, kääntää­kin selkänsä. Tytön ja pik­ku­po­jan isä on ol­lut ci­tyn bis­nes- tai vir­ka­mies, hy­vin voi­del­tu ra­tas sys­tee­missä, jo­ka on la­kan­nut häntä tar­vit­se­mas­ta. Mus­ta nuo­ru­kai­nen on hän­kin luul­lut luon­non­mu­kai­sen elämänsä ai­noak­si oi­keak­si, mut­ta yllättäen hä­nen va­lit­se­man­sa puo­li­so osoit­taa­kin hylkää­mi­sellään, et­tei näin ole­kaan. Mo­lem­mat pää­tyvät it­se­tu­hoon.

Roeg ki­ristää ruu­via vielä jäl­kinäytök­sessä. Pa­rin vuo­den päästä tyttö on jo nai­mi­sis­sa nuo­ren bis­nes/­vir­ka­mie­hen kans­sa, mie­hen, jo­ka muis­tut­taa hä­nen isäänsä, mie­hen, jo­ka on pää­semässä ural­laan eteenpäin, kun jo­tain tois­ta ol­laan pot­ki­mas­sa pois tieltä. ”­Kau­hun­kier­re” on täy­del­li­nen, kun koh­taus nähdään ta­pah­tu­van ai­van sa­man­lai­ses­sa asun­nos­sa, jos­ta ta­ri­na läh­ti liik­keel­le, asun­nos­sa, jos­sa tyttö nyt seu­raa oman äi­tinsä jäl­kiä ko­ti­rou­va­na.

Mut­ta on­nek­si tämä ei jää Wal­ka­bou­tin vii­mei­sek­si koh­tauk­sek­si. Pu­hues­saan mie­hensä kans­sa, tytön kat­se het­kek­si har­hau­tuu ja hä­nen mie­leensä tu­lee muis­tu­ma (tai ku­vi­tel­ma) erä­maa­vael­luk­ses­ta, yh­tei­sestä wal­ka­bou­tis­ta mus­tan nuo­ru­kai­sen kans­sa. Otos vaih­tuu pa­ra­tii­sinä­kymään kal­lioi­den ympäröimästä lam­mes­ta, jos­sa kaik­ki kol­me nuor­ta ui­vat ja ki­saa­vat alas­to­mi­na. Ka­me­ra kään­tyy kep­pien nok­kaan ri­pus­tet­tui­hin vaat­tei­siin, val­kois­ten las­ten si­vis­tyk­sen merk­kei­hin. Tämän vii­mei­sen ku­van pääl­le kuul­laan se­los­ta­jan ääntä lu­ke­mas­sa brit­ti A.E. Hous­ma­nin ru­noa Sh­rops­hi­ren poi­ka (A Sh­rops­hi­re Lad,1896).

(Hous­ma­nin pitkä ru­noel­ma on ol­lut hy­vin suo­sit­tu lai­naus­ten läh­de myös elo­ku­van puo­lel­la. Sa­mas­ta pitkästä ru­no­sar­jas­ta A Sh­rops­hi­re Lad on sä­keitä ri­kos­kir­jai­li­ja Ja­mes Ell­royn uu­sim­man kir­jan mo­tos­sa ja it­se ni­messä Blood’s a Ro­ver (Le­vo­ton ve­ri, 2009). Tv-e­lo­ku­vien ja sar­jo­jen te­kijä, brit­ti­mes­ta­ri Den­nis Pot­ter taas kir­joit­ti BBC:l­le vuon­na 1979 draa­man Blue Re­mem­be­red Hills, jo­ka myös viit­ta­si Hous­ma­nin Wal­ka­bou­tis­sa­kin kuul­tui­hin ri­vei­hin. Pot­ter it­se lu­ki ne tv-näy­telmänsä lo­puk­si.)

Wal­ka­bou­tin lo­pus­sa kuul­laan Hous­ma­nin ru­noel­man ru­no nu­me­ro 40, jo­ka ker­too ”­muis­to­jen si­ni­sistä kum­muis­ta” ja ”­kul­je­tuis­ta on­nen val­ta­teistä”, joil­le ei ole kos­kaan pa­luu­ta:

In­to my heart an air that kills/F­rom yon far count­ry blows:/W­hat are tho­se blue re­mem­be­red hills/W­hat spi­res, what farms are tho­se?/T­hat is the land of lost con­tent/I see it shi­ning plain/T­he hap­py hig­hways whe­re I went/And can­not co­me again. (HB)