En­ke­lit ja de­mo­nit on su­ju­vam­pi ja viih­dyttäväm­pi elo­ku­va kuin Dan Brow­nin Da Vin­ci –­koo­diin pe­rus­tu­nut edeltäjä. Jee­suk­sen ve­ren­pe­rinnön tut­ki­mi­nen vai­kut­ti Ron Howar­din edel­li­sessä oh­jauk­ses­sa maut­to­mal­ta, niin us­ko­vai­sen kuin us­kot­to­man­kin näkö­kul­mis­ta. Juo­nen kul­je­tus­kin kom­pas­te­li näppä­ryy­teensä.

Ti­lan­ne on ai­van toi­nen, kun yli­maal­li­nen hörhöi­ly jää ta­ka-a­lal­le. En­ke­leissä ja de­mo­neis­sa kes­ki­tytään rei­lus­ti vain Va­ti­kaa­nin kir­kon­mies­ten kiis­te­lyyn, po­li­ti­koin­tiin ja val­lan­hi­moon, jo­ta tut­kail­laan sekä ymmärtävällä että kriit­ti­sellä silmällä. Eikä kat­so­jaa hait­taa, että taus­tal­la vaih­tu­vat vilk­kaas­ti Roo­man ja Va­ti­kaa­nin kau­pun­ki­mai­se­mat, kult­tuu­ri­koh­teet ja tai­deaar­teet Ber­ni­nin veis­tok­sis­ta Ca­ra­vag­gion Pyhään Pie­ta­riin.

Maail­man ai­noa sym­bo­lo­gis­ti – mah­ta­va duu­ni muu­ten var­maan – Tom Hank­sin esittämä Ro­bert Lang­don nou­de­taan ui­ma-al­taal­ta pur­ka­maan kar­di­naa­lien krii­siä. Vii­mei­sin Paa­vi on kuol­lut, ehkä jo­pa mur­hat­tu. Vuo­si­sa­to­ja van­ha sa­la­seu­ra Il­lu­mi­na­ti käyttää Siks­tuk­sen kap­pe­lis­sa is­tu­vien kirk­koi­sien konk­laa­via, eli uu­den Paa­vin va­lin­ta­ti­lai­suut­ta, hyväk­seen päästäk­seen päämääräänsä. Ympä­ri kau­pun­kia ta­pah­tuu kid­nap­pauk­sia ja ter­ro­rin pel­ko uh­kaa Va­ti­kaa­nia eva­kuoin­nil­la. Yrittävät val­lan anas­taa sit­ten omas­ta mie­lestään puh­taan us­kon tai tie­teen edus­ta­jat, kei­not ovat jo­ka ta­pauk­ses­sa li­kai­sia ja vä­ki­val­tai­sia.

Kun Lang­do­nin kump­pa­ni pal­jas­tui Da Vin­ci –­koo­dis­sa Jee­suk­sen su­ku­lai­sek­si, on ymmär­rettävää, että nai­sel­la ky­syntää ja jos jon­kin­lais­ta ih­me­keik­kaa riittää. Sik­si Aud­rey Tau­toun on kor­van­nut En­ke­leissä ja de­mo­neis­sa is­rae­li­lai­nen Ay­let Zu­rer, jo­ka esittää Eu­roo­pan hiuk­kas­fy­sii­kan tut­ki­mus­kes­kus CER­Nin tie­tei­lijää. Tämä jou­tuu to­dis­ta­maan, kuin­ka hiuk­ka­sen kiih­dy­tet­ty an­ti­ma­te­ria va­ras­te­taan fil­min omak­si ”­Mac­Guf­fi­nik­si” eli fil­mil­li­sen jän­ni­tys­juo­nen lii­kut­ta­jak­si. An­ti­ma­te­ria kuu­los­taa sci­filtä, mut­ta on to­del­li­suut­ta ja ky­ke­nee räjäyttämään lian ja kai­ken muun­kin pois kuin ato­mi­pom­mi.

Sym­bo­lo­gi tu­ris­tiop­paa­na

Tom Hank­sin hah­mo on kiin­nos­ta­vam­pi kuin edel­li­sessä elo­ku­vas­sa. Häntä tu­ke­vat Va­ti­kaa­nin vas­ta­voi­mi­na Ewan McG­re­gor nuo­re­na ”­ca­mer­len­go­na”, jol­la on tär­keä sym­bo­li­nen tehtävä Paa­vin kuo­le­man jäl­keen, sekä van­haa kar­di­naa­lia esittävä Ar­min Muel­ler-S­tahl.

Sal­va­to­re To­ti­non ku­vat kul­ke­vat nau­tit­ta­van sel­keinä, vaik­ka ker­ron­nan ryt­mi on tiuk­ka. Sa­la­seu­ran joh­to­lan­ko­jen seu­raa­mi­nen maa­mer­kiltä toi­sel­le muis­tut­taa opas­tet­tua tu­ris­ti­kier­ros­ta tai lau­ta­pe­liä vih­jei­neen ja oi­ko­tei­neen. Kult­tuu­rin ja his­to­rian ker­ros­tu­mia eh­ditään raa­pais­ta vain pin­nal­ta, mut­ta Ron Howard pitää ker­to­muk­sen kiin­nos­ta­va­na ka­to­li­sil­la ri­tuaa­leil­la ja päästäen kat­so­jan lä­hel­le kaik­kein py­hintä ins­ti­tuu­tio­ta, jo­ka sisä­pii­rei­neen ko­vas­ti muis­tut­taa kum­mi­setämäistä ma­fiaor­ga­ni­saa­tio­ta.

Da Vin­ci –­koo­din kurt­tu­naa­mai­suu­den on En­ke­leissä ja de­mo­neis­sa kor­van­nut pai­koin suo­ras­taan val­loit­ta­va huu­mo­ri, jo­ten Howar­din uu­tuus on oi­vaa viih­dettä. Hy­vin suun­ni­tel­lun pa­la­pe­lin osa­set löytävät lo­pus­sa tar­kas­ti koh­dal­leen. Suu­re­lo­ku­van yti­messä ais­tii in­tii­miyttä ja vaih­teek­si käytössä on ihan vain ih­mi­sen ko­koi­nen näy­telmän kon­na. Il­ma­len­to Pie­ta­ri­nau­kiol­la on ko­meaa elo­ku­van­te­koa ja lo­puk­si pal­jas­tu­van uu­den Paa­vin va­lin­ta tuo poeet­tis­ta oi­keut­ta, yllättävää lämpöä ja in­hi­mil­li­syyttä vä­lillä raa­dol­li­sek­si yl­ty­nee­seen mys­tee­rijännä­riin. (HB)