A cap­pel­la -yh­tye King’s Sin­gers on taas tu­los­sa Suo­meen. Lau­lu­mies­ten te­no­ri Paul Phoe­nix oli vas­ta 12-vuo­tias poi­ka­sop­raa­no toi­mies­saan St. Pau­lin ka­ted­raa­li­kuo­ron so­lis­ti­na BBC:n tv-sar­jan Pap­pi, luk­ka­ri, ta­lon­poi­ka, va­koo­ja tee­ma­lau­lus­sa Nunc Di­mit­tis. Geoff­rey Bur­go­nil­ta (1941-2010) ti­lat­tu vir­sisä­vel­lys nou­si pop­lis­toil­le­kin vuon­na 1979, kun suo­sik­ki­sar­ja en­si ker­ran esi­tet­tiin brit­tien te­le­vi­sios­sa. Bur­go­nin sä­vel­tai­teen ja ka­ted­raa­li­lau­lun ju­ma­lais­ta ne­rout­ta pää­see to­dis­ta­maan You­Tu­bes­sa, jos­ta Nunc Di­mit­tis (Tin­ker Tai­lor) löy­tyy haul­la hel­pos­ti.

Yhtä kuu­lui­sa kuin lop­pu­lau­lun­sa, Pap­pi, luk­ka­ri, ta­lon­poi­ka, va­koo­ja on myös al­ku­teks­teistään. Nii­den ai­ka­na nähdään sisäkkäi­sistä, maa­la­tuis­ta puu­nu­keis­ta koos­tu­va pe­ri­venäläi­nen Matr­josh­ka, jo­ka pur­kau­tuu osiin Bur­go­nin mu­sii­kin säestämänä. Kun Matr­josh­ka yleensä on ku­vat­tu hy­myssä suin, Pap­pi, luk­ka­rin teks­ti­jak­son nu­kel­la on vi­hai­nen il­me. Vii­mei­nen toi­sen sisältä pal­jas­tu­va nuk­ke on vail­la kas­vo­ja: vain naa­man ää­ri­vii­vat on piir­ret­ty. Näin al­ku­tun­nus ku­vaa upeas­ti va­koo­ja­ta­ri­nan pe­tok­sen tee­maa.

Te­le­vi­sio­so­vi­tus Pap­pi, luk­ka­ri, ta­lon­poi­ka, va­koo­ja on teh­ty John le Carrén agent­tik­las­si­kos­ta. Ro­maa­ni il­mes­tyi 1974 ja BBC: sar­ja val­mis­tui 1979. Le Carré kek­si brit­ti­tie­dus­te­lun hui­pul­le pe­siy­ty­neen vas­ta­va­koo­jan — eli myyrän (engl. mo­le) – pal­jas­tu­mi­sen ta­ri­nan venäläis­ten hyväk­si toi­mi­neen Kim Phil­byn to­si­ta­pauk­ses­ta. Ku­ten Phil­by, myös Pap­pi, luk­ka­rin san­ka­rin, Geor­ge Smi­leyn, et­simä kak­soi­sa­gent­ti ai­heut­ti tie­to­vuo­doil­laan lu­kuis­ten brit­tia­gent­tien jou­tu­mi­sen sur­man suu­hun. Phil­by pal­jas­tui vuon­na 1963, mut­ta toi­sin kuin fik­tios­sa, pää­si pa­ke­ne­maan Neu­vos­to­liit­toon. Pap­pi, luk­ka­rin ”­myyrässä” on piir­teitä myös muis­ta ”­Camb­rid­gen vii­tos­ten” ni­mellä kul­ke­neis­ta neu­vos­toa­gen­teis­ta. Ho­mo­sek­suaa­li­set vih­jauk­set voi nähdä viit­tauk­si­na to­del­li­suu­den hen­kilöi­hin Guy Bur­ges­siin ja Ant­ho­ny Blun­tiin.

John Ir­vin (So­dan koi­rat, Ham­bur­ger Hill, Kun aseet vai­ke­ne­vat), vuon­na 1940 syn­ty­nyt oh­jaa­ja, val­mis­ti seit­se­no­sai­sen, yli vii­si­tun­ti­sen sar­jan laa­duk­kaal­la pie­tee­tillä. Pap­pi, luk­ka­rin nuk­ka­vie­ru ret­ro­hen­ki on kes­kit­ty­neessä, rau­hal­li­ses­sa ker­ron­nas­saan edel­leen vai­kut­ta­vaa. Sar­ja on BBC:n kruu­nun­ja­lo­ki­viä, te­le­vi­sio­tai­det­ta ja ajat­to­man fik­sua viih­dettä kylmän so­dan ajas­ta, jol­loin lan­ka­pu­he­li­met oli­vat kuu­mia, asia­kir­ja­ma­pit erittäin sa­lai­sia ja her­ras­mie­sa­gent­tien maan­pe­tos tu­hoi­saa.

Geoff­rey Bur­gon sä­vel­si mu­sii­kin myös mui­hin suo­sit­tui­hin tv-sar­joi­hin Men­nyt maail­ma ja Nar­nia. Sa­ma­na vuon­na Pap­pi, luk­ka­rin kans­sa il­mes­tyi myös Mon­ty Pyt­ho­nin Bria­nin elämä, jon­ka soundt­rack myös on Bur­go­nin kä­sia­laa. Hän sä­vel­si myös pal­jon mo­der­nia klas­sis­ta mu­siik­kia. Bur­go­nin tee­ma­mu­siik­ki, jo­kai­sen jak­son päättävä Nunc Di­mit­tis, Matr­josh­ka-nuk­ke tai Alec Guin­ne­sin pää­roo­li Smi­leynä eivät ole suin­kaan ai­noi­ta iloi­sia yllä­tyk­siä en­si­ker­ta­lai­sel­le kat­so­jal­le. Aluk­si sii­hen ei kiin­nitä huo­mioi­ta, mut­ta sar­jan jat­kues­sa kat­so­ja pa­nee mer­kil­le il­mai­sun pie­net, kiin­nos­ta­vat poik­kea­mat. Jo­kai­sen seit­semän jak­son alus­sa nähdään muis­tin vir­kis­tyk­sek­si koh­taus edel­li­sen jak­son lo­pus­ta. ”­Ker­taus” on kui­ten­kin ai­na uu­si ot­to, jos­sa koh­taus näy­tellään pie­nin muun­nel­min ja eri ku­va­kul­mis­ta. Kos­ke­tus on sinällään­kin viehättävä ja rai­kas kek­sintö, mut­ta eri­tyi­sen kieh­to­vaa on nähdä Alec Guin­nes­sin kal­tai­sen mes­ta­rinäyt­te­lijän muun­nel­mia sa­mois­ta ti­lan­teis­ta.

Tv-so­vi­tuk­sen pää­valt­ti on peh­meä-ää­ni­sen Sir Alec ”O­bi-Wan Ke­no­bi” Guin­nes­sin (1914-2000) hil­lit­ty tul­kin­ta eläk­keeltä kruu­nun pal­ve­luk­seen kut­su­tus­ta agent­ti Geor­ge Smi­leys­ta. Kiin­toi­saa on ver­tai­lun vuok­si nähdä Ga­ry Old­ma­nin Os­car-eh­dok­kuu­den saa­nut Smi­ley-ver­sio uu­des­sa To­mas Alf­red­so­nin elo­ku­vas­sa (2011). Mo­lem­mat mes­ta­rinäyt­te­lijät ai­na­kin luot­ta­vat per­soo­nal­li­siin silmä­la­si­ke­hyk­siin. Guin­nes­sin Smi­leyllä ne tie­ten­kin ovat 80-lu­vun muo­vi­san­kais­ta, iso­ko­kois­ta mal­lia.

Pap­pi, luk­ka­ris­sa va­koo­jiin so­vi­te­taan F. Scott Fitz­ge­ral­dil­ta lai­nat­tua aja­tus­ta tai­tei­li­jas­ta hen­kilönä, jo­ka voi yllä­pitää kah­ta poh­jim­mil­taan eri­lais­ta näkö­kan­taa ja sil­ti tul­la toi­meen.

S­mi­ley on ko­ko ai­kui­sen ikänsä jou­tu­nut toi­mi­maan pii­los­sa, ole­maan muu­ta kuin miltä näyttää. Alec Guin­ness oli tv-sar­jaa tehtäessä jo 65-vuo­tias, jo­ten al­ku­ti­lan­ne eläk­keel­le siir­ty­neestä tai sii­hen pa­ko­te­tus­ta Geor­ges­ta tun­tuu hy­vin us­kot­ta­val­ta. Iän tuo­ma ar­vok­kuus, Guin­nes­sin näyt­te­lijän­ko­ke­mus ja hie­nos­tu­nei­suus tuo­vat kaik­ki lisäar­voa Smi­leyn hah­moon. Mies on kuin si­vul­li­nen omas­sa elämässään. Smi­ley näyttää har­maal­ta hii­ru­lai­sel­ta, kaik­kea muu­ta kuin pe­lot­ta­val­ta. Juu­ri ul­ko­puo­li­suus, pidät­ty­vyys ja tai­to kuun­nel­la mui­ta pal­jas­ta­mat­ta omia aja­tuk­siaan te­kevät Smi­leystä niin te­hok­kaan. Hän on kär­siväl­li­nen, mikä ko­ros­tuu pitkän sar­jan verk­kai­ses­sa tem­pos­sa. Kat­ta­vil­la tut­ki­muk­sil­laan, pa­la pa­lal­ta ja het­ki het­keltä epäil­tyjä kar­sies­saan ja to­tuut­ta lä­hes­tyessään, Smi­ley ki­ristää ren­gas­ta syyl­li­sen ympä­riltä.

Geor­gen hah­moon särön te­kee heik­kous, in­hi­mil­li­nen epäon­nis­tu­mi­nen. Smi­ley on men­nyt var­hain nai­mi­siin La­dy An­nin kans­sa. Pap­pi, luk­ka­ris­sa Ann ta­va­taan vas­ta vii­mei­sessä jak­sos­sa Sia Phil­lip­sin esittämänä ikään­ty­neenä, edel­leen vai­kut­ta­va­na kau­not­ta­re­na. Nai­sen rin­nal­la knal­lipäi­nen (!) Smi­ley näyttää hi­ve­nen köm­pelöltä, kou­lu­po­jan kal­tai­sel­ta eri­sar­ja­lai­sel­ta. Le Carrén aiem­mis­sa ro­maa­neis­sa ker­ro­taan, että Ann toi­mi aiem­min M16:n sih­tee­rin tehtävässä, kun Smi­ley ko­si. Ann osoit­tau­tuu kui­ten­kin pe­tol­li­sek­si mies­ten­nie­lijäk­si. Smi­ley jou­tuu pitkään kestämään An­nin us­kot­to­muut­ta – kär­jis­ty­neim­millään jo­pa Cir­cuk­sen joh­tojä­se­nen kans­sa. Smi­leyn kol­le­gat ja yh­dys­hen­kilöt ovat ar­mot­to­mia vii­ta­tes­saan Smi­leyyn ai­san­kan­nat­ta­ja­na. Pet­ty­mys nä­kyy Guin­nes­sin ne­rok­kaas­sa tul­kin­nas­sa pin­nan al­ta. Hil­jai­sis­sa het­kissä ja ohi vi­lah­ta­vis­sa kat­seis­sa on avu­ton­ta tus­kaa. Vain ro­maa­ni- ja sar­ja­muo­to voi an­taa tar­peek­si ti­laa Smi­leyn kal­tai­sen hah­mon ke­hit­ty­mi­sel­le ko­ko­nai­sek­si. (Mut­ta on­han Ga­ry Old­man yllättä­nyt aiem­min­kin.)

Ei vain Sir Alec näyt­te­le Pap­pi, luk­ka­ris­sa suu­ren­moi­ses­ti. Pri­deaux, Hay­don, Es­ter­ha­se, La­con, Al­le­li­ne, Tarr, Bland… Roo­li­ni­met vi­li­sevät kes­kus­te­luis­sa ja kestää jon­kin ai­kaa, en­nen kuin ne yh­distää eri hah­moi­hin ja luon­tei­siin, va­koi­lu­pa­la­pe­lin osa­siin. Ian Ban­nen, jon­ka tuo­reem­mis­ta roo­leis­ta muis­te­taan John Boor­ma­nin Odo­tuk­sia-e­lo­ku­van räis­kyvä vaa­ri, on Pap­pi, luk­ka­ris­sa mie­hi­tet­tyyn tsek­kos­lo­va­kiaan lä­he­tet­ty epäon­ni­nen agent­ti Pri­deaux. Agen­tin­hom­mis­ta poi­kien lii­kun­na­no­pet­ta­jak­si eläköi­tyvä mies kat­ke­roi­tuu kos­ton en­ke­lik­si. Sa­dan tv- ja fil­mi­roo­lin suur­mies Ian Ric­hard­son (myö­hem­min oma­peräi­sen ta­ru­sar­ja Gor­meng­has­tin traa­gi­nen hal­lit­si­ja­hah­mo) erot­tuu hur­maa­van su­la­va­na mut­ta häi­jynä Bill Hay­do­ni­na. Ber­nard Hep­ton (Tap­pa­kaa Car­ter, Bar­ry Lyn­don) on tär­kei­levä, neu­root­ti­sen pä­lyi­levä To­by Es­ter­ha­se.

Kiin­toi­saa on myös va­koo­jan am­mat­tis­lan­gi – to­del­li­nen tai Le Carrén ke­hittämä – jo­ka pil­kut­taa vuo­ro­pu­he­lua. Ei lie­ne sat­tu­ma, että ter­minä va­koi­lu­tie­dol­le on ”witchc­raft”, sillä suu­res­sa mää­rin kes­kus­te­lu muis­tut­taa sa­la­tie­dettä, noi­tuut­ta ja loit­su­mis­ta. Edellä mai­ni­tut hen­kilö­ni­met ovat kes­kei­siä Cir­kuk­sen (sa­lai­sen pal­ve­lun M16 kut­su­ma­ni­mi) joh­to­pii­riä, mut­ta si­vu­hen­kilöt­kin erot­tu­vat vah­voi­na. Geor­ge Smi­ley käyttää ”­myyrän” pal­jas­ta­mi­seen luo­tet­ta­vim­pia alai­siaan, jois­ta kes­kei­sin on Mic­hael Jays­to­nin va­kuut­ta­vas­ti esittämä nuo­ri, luo­tet­ta­va Pe­ter Guil­lam.

Jo sar­jan en­simmäi­nen koh­taus, jos­sa Cir­cuk­sen joh­to ko­koon­tuu pie­nen huo­neen neu­vot­te­lupöydän ää­rel­le, on luon­nenäyt­te­le­mi­sen, vieläpä ää­nettömän sel­lai­sen, juh­laa. Ku­kin silmää­te­ke­vistä saa­puu omal­la ajal­laan, huo­mioi toi­set ta­val­laan ja hu­see­raa rek­vi­siit­tan­sa – asia­kir­ja­kan­sio, piip­pu, tu­pak­ka — kans­sa yk­silöl­li­seen tyy­liin. Ko­ko sar­jan kat­sot­tuaan voi jäl­ki­vii­sas­tel­la, että oli­si­han tuon al­kue­sit­te­lyn pe­rus­teel­la jo pitä­nyt ar­va­ta, ku­ka on jou­kon epäi­lyttä­vin – ja siis se to­dennäköi­sin myyrä.

John Ir­vi­nin oh­jaa­ja­nu­ral­la tv-sar­ja on huip­pu­het­ki. Kiittää voi sar­jan ku­vaa­jaa To­ny Pier­ce-Ro­bert­sia (S­ko­li­mows­kin Kuu­ta­mo­keik­ka, Ho­tel­li Fi­ren­zessä, Pikän päivän il­ta), jo­ka myö­hem­min on teh­nyt nä­kyvää, edel­leen ak­tii­vis­ta uraa. Pap­pi, luk­ka­ri on in­tii­mi ja tun­nel­mal­li­nen, ol­tiin ta­ri­nas­sa sit­ten Eng­lan­nin maa­seu­dul­la, tsek­kos­lo­va­kian öi­sessä met­sissä, sisäop­pi­lai­tok­sen pi­ha­pii­rissä tai Lon­toon ah­tais­sa toi­mis­tois­sa ja hämä­rissä asun­nois­sa. Art­hur Hopc­raf­tin kä­si­kir­joi­tus so­vit­taa al­ku­peräis­ro­maa­nin va­li­koi­den sar­ja­muo­toon. Näennäi­sen yk­sin­ker­tai­nen tv-ker­ron­ta sisäl­lyttää mon­ta si­vu­ta­ri­naa ja ta­kau­tu­maa, jot­ka ri­kas­ta­vat kat­so­mi­selä­mystä. Pap­pi, luk­ka­ri seu­raa muo­dol­laan Smi­leyn tut­ki­mus­me­ne­telmää: aluk­si rau­hal­lis­ta taus­ta­tie­don ko­koon ha­ra­voin­tia, sit­ten jän­nit­teen ke­hit­te­lyä ja lo­puk­si se­ka­vas­ta pa­la­pe­listä on­kin koos­tu­nut tiuk­ka pi­run­nyrk­ki.

John le Carrén mui­ta va­koi­lu­ro­maa­nien fil­ma­ti­soin­te­ja ovat Mies kylmästä (Mar­tin Ritt), Pei­li­so­ta (F­rank Pier­son), tv-sar­ja Smi­ley’s Peop­le (mu­ka­na taas Alec Gui­ness), Pa­na­man räätä­li (John Boor­man) ja Us­kol­li­nen puu­tar­hu­ri (Fer­nan­do Mei­rel­les). An­ton Cor­bijn oh­jaa par­hail­laan näyt­te­lijä Phi­lip Sey­mour Hoff­ma­nin kans­sa elo­ku­vaa ro­maa­nis­ta A Most Wan­ted Man, jo­ka suo­men­net­tiin vuon­na 2009 ni­mellä Lain­suo­ja­ton.