Vielä kun oli­si Unio­nin tai Gul­fin si­ni­nen suik­ka! Kaik­kien ai­ko­jen par­haan suo­ma­lai­soh­jaa­jan elo­ku­va jäi mo­nien mie­leen en­nen kaik­kea Rau­li Bad­ding So­mer­joen tart­tu­van ni­mi­bii­sin joh­dos­ta.

Ny­ky­kat­san­nos­sa Jar­van yh­teis­kun­nal­li­suus nä­kyi tie­tyn­lai­se­na opet­ta­ja­mai­suu­te­na, jo­ka on toi­saal­ta mai­nio ote ajan­ku­vas­ta.

Au­to oli tähän ai­kaan so­siaa­li­ses­ti niin kar­kea sym­bo­li (o­mis­tit­ko au­ton tai et, saa­ti hie­non), jo­ta on ny­kyään vai­kea ta­ju­ta. Lop­pu­koh­tauk­ses­sa kuo­le­van sian kat­se on kuin ih­mi­sen silmäys, kun uh­ri­na on vielä mak­ka­ra­teh­tai­li­jan tytär: to­del­lis­ta teek­ka­ri­tai­det­ta. Eli ky­se ei ole au­tos­ta, vaan ih­mis­ten ja luok­kien vä­li­sestä alis­tei­ses­ta suh­tees­ta.

Ral­liau­toi­li­jat oli­vat ai­koi­naan jo­tain enemmän ku­ten 1970-lu­vun ten­nik­sen pe­laa­jat tai ny­kypäivän gol­fa­rit. Mut­ta Wes­ten­dissä asu­taan, jo­ten se ei muu­tu.

Ja on siellä Jor­ma Pulk­ki­nen kar­tan­lu­ki­ja­na. Lil­ga Ko­van­ko oli ai­kan­sa eroot­ti­sim­pia suo­ma­laisnäyt­te­lijöitä. Mark­ku Alén toi­mi (on­nek­si) Pert­ti Me­las­nie­men si­jai­se­na ral­li­koh­tauk­sis­sa. Ai­kan­sa suo­ma­lais­kus­keil­le elo­ku­van­te­ko ei ole uut­ta, sillä kaar­ti mai­nit­tiin jo rans­ka­lai­ses­sa Sinä ja minä –­tuo­tan­nos­sa li­ki vii­si vuot­ta aiem­min.