Likainen Harry joutui keskelle kovaa 1970-luvun alun yhteiskuntakeskustelua.
Likainen Harry joutui keskelle kovaa 1970-luvun alun yhteiskuntakeskustelua. Liberaalit haukkuivat lakia omin päin lukevan etsivän uusfasistiksi, mutta suuri yleisö saattoi tuntea toki toisin. Jossain vaiheessa saattaa olla, että venytetyn pinna ei riitä, kun yhteiskunnan turvaverkko kärsii perin suurista aukoista.
Nykykatsannosta liberaalit olivat hieman väärässä. Don Siegelin tarkoitus oli kuvata väkivallan nurjaa puolta, jossa raja-aidat häipyvät. Elokuva on ehdottomasti väkivallan vastainen. Harry on uhri siinä missä psykopaatin palkkamurhaajan (hurja Andy Robinson) kaltoinkohdellut kansalaisetkin. Avainkohtaukseksi voi nyt nostaa sen, kun Harry vierailee haavoittuneen kollegansa tykönä: Harry tuntuu helpottuneelta kuultuaan tämän jättävän poliisin työn.
Elokuva on kestänut hyvin aikaa, kun ottaa huomioon, kuinka usein tämä on tullut televisiosta ja julkaistu uusina videoversioina. Dialogi kirjoitettiin niin tiukasti, että monista tokaisuista on tullut osa populaarikulttuurin pysyvää sanastoa. Ja aina nämä haluaa kuulla ja nähdä uudestaan muutaman vuoden välein. Mistä muusta toimintaelokuvasta voi sanoa näin?
Teräväpiirtokuvan tarkkuus häkellyttää. Korkea resoluutio hyödyttää elokuvaa, joka käytännössä kuvattiin luonnonvalossa herkälle ja rakeiselle filmille. Rakeet toisaalta korostuvat, mutta pimeissä kohtauksissa on nyt paljon enemmän naruralistista otetta kuin esimerkiksi vääjäämättä suttuiseksi jäävässä 1990-luvun lopun DVD-versiossa. Aikoinaan sitä tosin pidettiin kuvaltaan erinomaisena. Vaatimustaso tosiaankin muuttuu kymmenessä vuodessa! Vieläkin suurempi etu saadaan uudesta ääniraidasta. Lalo Schifrinin sähköisen musta leffafunk soi perin napakasti ja pakottomasti. Hienot soundit tuovat elokuvaan entistä sähäkämmän sävyn. Ekstroissa kommenttiraita, yli 200 minuuttia dokumentteja, 27 min. haastatteluja ja sarjan trailerit. (PS)