Pun­kyh­tye Häirköi­den mu­kaan ”­Mun fai­ja on Char­les Bron­son”. Toi­sin sa­noen mie­hellä riit­ti ka­ris­maa sen ver­ran, että huo­noim­mat­kin elo­ku­vat kat­soo mie­lellään. En­teb­ben tais­te­lu on kui­ten­kin sillä ra­jal­la, eikä ky­se suin­kaan ole mistään Is­rae­lin hy­vin­voin­ti­val­tion pe­riaat­teel­li­ses­ta vas­tus­tuk­ses­ta tai rai­nan kam­mot­ta­vas­ta pi­tuu­des­ta, vaan siitä, että Bron­so­nin ken­raa­lin roo­li on lo­pul­ta pe­rin viit­teel­li­nen tässä to­si­ta­pah­tu­miin pe­rus­tu­vas­sa tril­le­rissä. Yap­het Kot­to puo­les­taan ot­taa kai­ken ir­ti Idi Ami­nis­taan.

Ta­ri­na pe­rus­tuu pa­les­tii­na­lais-sak­sa­lais­ten ter­ro­ris­tien te­kemään pant­ti­van­kio­pe­raa­tioon. Ko­ne pää­tyi ai­kan­sa le­gen­dan Idi Ami­nin Ugan­daan. Is­rae­li­lai­set päättävät toi­mia. Elo­ku­vaa kat­soes­sa kan­nat­taa ot­taa huo­mioon, että 1972 Münc­he­nin is­kun ta­kia pa­les­tii­na­lai­siin suh­tau­dut­tiin maail­mal­la sa­moin kuin myö­hem­min Al-Qai­daan.

Ky­seessä on oh­jaa­jan leik­kaus, jo­ka on 13 mi­nuut­tia al­ku­peräistä pi­dem­pi. Ikävä kyllä.