Neljätoistavuotiaana koin elokuvaromanssin Romeon ja Julian äärellä.
Neljätoistavuotiaana koin elokuvaromanssin Romeon ja Julian äärellä. Toki vain mielikuvituksessani ja Zeffirellin suloisenitkettävän Shakespearen popsovituksen herkistämänä. Siksi sonettien ääneen lukeminen on minulle aina kova juttu valkokankaalla. Oskari Sipolan filmissä Elokuu nuoripari August ”Aku” ja Juli harrastavat sitä – sonettien lukemista siis — kynttilöiden ympäröimänä. Miten hieno tapa juhlia toisiaan ja tuoretta rakkautta! Toivottavasti siitä tulee filmin myötä nykytrendi. Kun vain muistetaan olla tarkkana niiden kynttilöiden kanssa.
Joonas Pulkkasen huolellinen, osaava kuvaus ja mukavat ideanpoikaset kantavat Sipolan esikoiselokuvaa jonkin matkaa. Kesä on korkeimmillaan ja tie-elokuvan sympaattiset nuoret silmänilona seikkailulla, joka kattaa kappaleen kauneinta Suomea. Opinnäytteenä Elokuussa on ohjaaja-käsikirjoittajan kaikki tieto ja kokemus sekä tekijäryhmän saama koulutus komeasti näytillä koko kankaan leveydeltä.
Harmillisesti filmin tekninen valmius ja pintapuolinen sujuvuus nousevat pääasiaksi. Se estää Elokuuta kasvamasta oikean elokuvan mittaan. Nuorilla tekijöillä ei vielä ole sellaista sanottavaa edes nuoruudesta, jota meikäläisessä elokuvassa ei olisi sanottu paremmin ja kiihkeämmin jo vuosikymmeniä aiemmin. Trailerin perusteella odottelin Elokuulta tekorankkuutta, Levottomat nelosta, mutta sitäkään ei tullut. Road movie ei ilmeisesti juonta kaipaa, kun tarinaksi kelpaa se vanha tuttu. Rakkaus on hyvä aihe, mutta Elokuussa se on saippuaa ja kuplia.
Akun oppikuukaudet
Ehkä puutteesta saa parempia tarinoita kuin yltäkylläisyydestä. Enkä nyt tarkoita sitä, Elokuun nuorten tapauksessa pappa betalar. Akulla on jo nätti, uskollinen tyttöystävä. Kun poika jää yksin, jo minuutin päästä tulee toinen kaunotar baaritiskille juttelemaan. Ongelmattomuudesta on vaikea tehdä ongelmaa. Tarinaan tarvittaisiin se ristiriita.
Tumman Erikan matkustaessa pois, Aku alkaa silmäpelin vaalean Julin kanssa. Tyttö levittää sylinsä nuorelle ylioppilaalle ensi tapaamisella. Mutta Akua vaivaa tuo jo Freudin muotoilema pulma: Mitä nainen haluaa? Sipolan pulma on se, ettei hän ohjaajana ja käsikirjoittajana osaa herättää sillä yleisön kiinnostusta. Millä päättelyllä Aku loppujen lopuksi tekee valinnan Erikan ja Julin välillä? Jäikö vain pää vetävän käteen? Miehenkin itku koskettaa, mutta poraako Aku oikeasti tyttöjen perään, vai vain omaa napaansa?
Elokuusta erottuu ensikertalainen Lina Turkama arvoituksellisen Julin roolissa. Turkaman avoimissa, väliin herkissä, toisinaan julkeissa kasvoissa on lupaus syvyyksistä. Luonteva kameran edessä on filmin toinenkin amatööri, Zagros Manuchar Akun kaverina. Niina Koposella on epäkiitollinen perhetytön osa Erikana. Samanlaiseen, näyttävään passiivisuuteen uhkaa juuttua myös Eppu Pastisen pääosa. Pastisella on käypä naamavärkki, mutta mielenliikkeet eivät vielä ensielokuvasta välity.
Elokuu ei onneksi ole Veijarit nuorisolle – vaikka läheltä viistää — mutta se on Sisko tahtoisin jäädä pojille. Joten oli pieni yllätys, että filmi ei teattereissa kerännytkään suurta yleisömäärää helposti lähestyttävästä aiheestaan huolimatta, toisin kuin Pyykön tyttöelokuva. Mutta taas yksi esikoisfilmi herättää samat kysymykset. Eikö kukaan Elokuvasäätiössä tai tuotantoportaassa tekovaiheissa huuda seis ja esitä kysymyksiä? Vaikkapa sen perusasian, että missä on pihvi? Olisiko syytä tarkentaa ja leikata jotain turhana pois? Elokuvaopiskelijoiden liitutauluun pitäisi ensimmäisen tunnin aluksi kirjoittaa ainakin: Kill your darlings!
Pidin ideasta suomentaa ylioppilaiden Gaudeamus igiturin sanat kankaalle. Alkusäkeiden iloluonto kun talttuu tylyn elämänviisauden loppupisteeseen. Samoin elokuvan kappalejako kesäkuukausiin tuntui aluksi hyvältä. Kesä-, heinä- ja elokuu rytmittäisivät Akun oppikuukausia itsen etsinnässä. Mutta ei se toimi. Elokuva on kestänyt jo ikuisuuden, ennen kuin päästään kesän puoliväliin. Maalla mökillä – niistä soneteista ja kyntteleistä huolimatta – aika ja samalla filmikin seisahtuu. Loppuvaiheen pettymyksen tunteissa rypeminen panee katsojan miettimään, olisiko toinen autokyyti ja vaihtoehtoinen reitti tarjonnut innostavammat mielen maisemat.
Gaudeamus igitur
Kaikesta paistaa, että Elokuuta on tehty kuin ”oikeaa elokuvaa”. Ohjataan jollekin oletetulle yleisölle, joka on tottunut näkemään tämäntapaista. Vallalla on siisti ja sovinnainen mainosten ja musavideoiden estetiikka. Oikopolkuja kerrontaan ollaan löytävinään sävelin ja kuvaherkistelyin. Ollaan vertauskuvallisesti kirjaimellisia ja pulahdetaan valkeissa vaatteissa kirkkaisiin vesiin. Pistetään katolla tupakaksi. Uitetaan kättä autonikkunasta. Rakastellaan ”romanttisesti” veden äärellä metsässä ja ”likaisesti” vessassa takaapäin. Mutta hyvään elokuvaan ei ole oikoteitä.
Kalaretkellä Timo Torikan keski-ikäinen hahmo puhuttelee nuorukaista veneessä rakkauden tärkeydestä, mutta hyvä neuvo ilmestyy kesäiltaan kuin tyhjästä, paperinmakuisena. Erika ja Aku roikkuvat toisissaan tottumuksesta tai yleisistä syistä. Akun ja Julin suhteen voisi selittää parhain päin vastakohtien vetovoimana. Jotakin jää silti puuttumaan. Ja vaikka Aku ja ainoa kaverinsa Freda pelleilevät kaverillisesti sylikkäin, vihjettä ei näy, miksi nämä eripariset viihtyisivät näin hyvin yhdessä.
Riippumatta siitä, ketä henkilöhahmot ovat ja missä matkataan – Hesassa, Mäntyharjulla tai ”Pihtiputaalla” – seinillä näkyy elokuvajulisteita villeistä esikuvista. Berlin Alexanderplatz, Fear and Loathing, V niin kuin verikosto — näistä epäkaupallisista tai kaupallisista, mutta yhtä kaikki visionäärisistä ihanteista ei näy merkkiäkään Elokuun konservatiivisessa tarinassa ja kerrontamuodossa.
Löytyyhän se Jimi Hendrixinkin jullari jostain ovesta. Mutta Elokuun oma, säyseä filmimusiikki ja kappalevalinnat ”näyttävät niin hesalaisilta”, yhtä repliikkiä lainatakseni. Lauluista henkii Scandinavian Music Groupin laimennettu Ultra Bra. Tekstien ideat eivät tunnu sen enempää esittäjissä kuin kokijoissa. Leikisti angstisen Olavi Uusivirran sävelmät kapsahtavat hajuttomaan cooliuteensa. Tyylikkyyttä tavoitteleva tyhjänpäiväisyys leimaa myös elokuvaa. Mitään ei jää käteen eikä mielen päälle.
Kysymys siitä, eikö kukaan neuvo nuoria tekijöitä koskee filmin nimivalintaakin. Vain Matti Kassilan Elokuu on suomifilmi, joka pitää muistaa. (HB)