Kel­lo­pe­limäi­nen ker­ron­ta Ja­ne Aus­te­nin klas­si­ko­ro­maa­nis­ta. Oman nenänsä osoit­ta­maa pol­kua tal­laa­va Em­ma (A­nya Tay­lor-Joy) us­koo osaa­van­sa luo­da il­miömäi­siä rak­kaus­ta­ri­noi­ta ympä­ril­leen yh­dis­te­lemällä yk­sinäi­siä ih­mi­siä pa­reik­si oman mie­lensä mu­kaan.

Pin­nal­taan kau­nis ja ko­reog­ra­fial­taan so­ti­laal­li­nen elo­ku­va hu­vit­taa koo­mi­sel­la ot­teel­laan, mut­ta jää hy­vin kauas her­syävästä ko­me­dias­ta tai kos­ket­ta­vas­ta draa­mas­ta. Ky­se on sil­ti sekä draa­mas­ta että ko­me­dias­ta — ja yri­tyk­sestä löytää oma tuo­re lin­jan­sa ta­ri­nan lu­kuis­ten fil­ma­ti­soin­tien jou­kos­sa. Ta­ri­nan van­nou­tu­neil­le ystä­vil­le tässä voi ol­la­kin tuu­lah­dus uut­ta oma­peräi­syyttä, mut­ta il­man tätä vih­kiy­ty­mistä jättää ko­ko­nai­suus hel­pos­ti kylmäk­si.

In­sinöö­rimäi­sellä ta­val­la elo­ku­va on kiin­nos­ta­va: pe­li­lau­taa ra­ken­ne­taan pie­tee­tillä, hah­mo­ja oh­jel­moi­daan koo­di­kou­lu­lai­sen in­nol­la, ja ko­ko ee­pos on kai­kes­sa jäyk­kyy­dessään ja kyl­myy­dessään vank­ku­mat­to­man määrä­tie­toi­nen. Lop­pu­tu­los on an­teek­si­pyy­te­lemättömän it­se­var­ma, mut­ta myös elo­ku­vak­si tar­peet­to­man me­kaa­ni­nen ja lo­pul­ta elo­ton.