Le Havre on Aki Kaurismäen kuudestoista yksin ohjattu teatterielokuva, kun musiikkidokumentteja, tv-ohjauksia ja lyhäreitä ei lasketa.
Le Havre on Aki Kaurismäen kuudestoista yksin ohjattu teatterielokuva, kun musiikkidokumentteja, tv-ohjauksia ja lyhäreitä ei lasketa. Uutuus sai ensi-iltansa toukokuussa 2011 Cannesissa ja Suomessa se nähtiin ennakkoon Sodankylän festivaaleilla 18.6. Varsinainen kotimainen ensi-ilta oli 9.9.
Ulkomailla elokuva on saanut lähes pelkkää kehua, joskaan filmiä ei ole ehkä pidetty aivan Kaurismäen parhaana. Useimmille arvostelijoille Le Havre on kuitenkin hyvän mielen kaurismäkeläinen laatuelokuva.
Lesley Felperin kirjoitti Varietyssä: ”Aika mukava vähäisempi työ, joka ei suinkaan edusta mitään uutta suomalaisen auteur-ohjaajan uralla. Filmi korostaa tavallistakin enemmän ranskalaisten elokuvantekijöiden vaikutteita, sellaisten kuin Marcel Carné (ilmiselvä, kun huomioi roolihenkilöiden nimet), Jean-Pierre Melville, Robert Bresson ja muut. Mutta omilla ehdoillaan Le Havre on jatkuva nautinto sekoittaessaan synkät ja iloiset nuottinsa saumattomasti Kaurismäen parhaan koomisen tuotannon tyyliin… kuin kuuntelisi bändiä, joka on rämpyttänyt innoissaan jo vuosikausia, ja jonka jäsenet tuntevat toistensa ajoitukset vaikka takaperin…”
Screen Dailyn Jonathan Romney: “Kaurismäki tarttuu sekä ranskalaisen elokuvan perintöön että sen ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin työskennellen suurenmoisen ranskalais-suomalaisen ensemblen kanssa. Tyypillisen vaatimaton, mutta kimmeltävä ranskankielinen timantti, joka osoittaa ohjaajan olevan upeasti taas elämänsä kunnossa vuoden 2006 Laitakaupungin valojen pienen pudotuksen jälkeen. Erityisesti ranskalaisyleisö nauttii tästä, mutta Akifiilit muuallakin ovat taivaassa.”
The Telegraphin David Gritter: ”Cannesin suosikki Aki Kaurismäki sai nimeä kirjoittamalla ja ohjaamalla koiranleukamaisia, pieniä tarinoita suomalaisen elämänmuodon marginaalista. Mutta uusin elokuva Le Havre sijoittuu normandialaissatamaan ja käsittelee sosiaalisia ongelmia, Pohjois-Afrikan pakolaisia… Kuitenkaan Le Havre ei saarnaa. Siinä on valtaisaa alakulon charmia, eikä Kaurismäen pokkana esiin tuleva nokkeluus ole koskaan kaukana pinnasta. Marcelin roolissa ranskalaisveteraani André Wilms, Kaurismäen vakituinen näyttelijä, ihastuttaa rapistuvalla eleganssillaan.”
Slant-sivuston Glenn Heath, Jr.: “Vaikkakin Kaurismäki säilyttää aiemmissa töissään vallalla olleet värit, varjot ja sävyt, Le Havressa näytetään suuntaavan ilmeiseen sentimentaalisuuteen. Marcelin ja pakolaispoika Idrissan suhde kehittyy yhteisestä sympatiasta, mutta tunneyhteys välittyy tutun väljin vedoin… Kaikki on niin kohdallaan, paitsi silloin, kun Kaurismäki kuluttaa pitkiä aikoja tarinan liikkuessa oudoissa vinkkeleissä. Moniminuuttinen hyväntekeväisyysrockkonsertti on osoitus Kaurismäen polveilevasta keskittymisestä. Se ei tarkoita, etteikö Le Havre olisi suloinen, relevantti ja paikoin liikuttavakin. Mutta saman vatvominen paljastaa lahjakkaan ohjaajan kierrättävän vanhoja ideoita kehittelemättä niitä totunnaisuuksien yli. Kertomuksen raukea kokonaisrytmi tuntuu vieraalta Kaurismäelle, mikä pienentää yhteiskunnallista aihetta, jota ohjaaja aidosti haluaisi käsitellä. Tyyli ja teema eivät kohtaa tuoreella tavalla. Filmin eräässä kohdassa Marcel sanoo Idrissalle: ”Astia palaa lähteelle siihen saakka, kunnes se särkyy.” Le Havren osalta samaa voi sanoa Kaurismäestä auteuristina. Hänen rock’n’roll-vinyylinsä on juuttunut toistolle.”
Boxoffice Magazine, Richard Mowe: “Kaurismäen esseet suomalaisen yhteiskunnan reuna-alueilta ovat vahvistaneet hänen kansainvälistä arvostustaan. Vaikkakin Le Havre on samalla tavalla yhteiskunnallisesti virittynyt, se välttää saarnaavuuden ja onnistuu tarttumaan osattomien ongelmiin relevantimmalla tavalla kuin muut samoja asioita käsittelevät elokuvat. Kaurismäki kuvaa elokuvaansa kuin studiolavasteissa. Se antaa etäisyyttä ja luo ainutlaatuisen mahdollisuuden tunneyhteyteen hahmojen ja heidän tilanteensa kanssa. Kaurismäki ei esitä ratkaisuja tai valitse puoltaan, vaan todistaa Frank Capran tapaan, että ihmeitä voi tapahtua mitä odottamattomimmissa paikoissa.”
Time Out London, Geoff Andrew: ”…harvat osaavat kuvata väreissä niin ihastuttavasti kuin Kaurismäen vakituinen Timo Salminen ja hänen valaisunsa tuo mieleen, kuten roolinimistä saattaa päätellä, Carnén tapaiset ”runolliset realistit”. Se tai elokuvan monet ihastuttavat gagit eivät vie huomiota Le Havren merkitykseltä ja voimalta (loppu on yllättävän koskettava), mutta ne takaavat, että kyse on elokuvasta, jota kukaan muu ei olisi voinut tehdä. Jokainen ruutu, jokainen dialogin rivi (”Raha liikkuu varjossa”, sanoo lakonisuuteen taipuva Marcel), jokainen rooli (Pierre Etaix lääkärinä, Jean-Pierre Léaud tekopyhänä naapurina) on puhdasta kaurismäkeä. Vain kahdeksankymppisen suomalaissäveltäjän Einojuhani Rautavaaran musiikki – eikä odotettu Tshaikovski – ääniraidalla tulee yllätyksenä, mutta sekin on inspiroitunut valinta, ja niin kuin kaikki muukin tässä rakastettavassa elokuvassa, on arvostettavaa. Omalla erikoisella tavallaan, joka sisältää kuivaa pokerinaamaista komediaa, leikkisää kunnioitusta klassisen elokuvan kaavoille ja ihastuttavan sekoituksen herkkää absurdismia ja hellää lyyrisyyttä, Aki Kaurismäki on tarttunut aikamme painokkaisiin kysymyksiin: työttömyyteen, kodittomuuteen, yksinäisyyteen ja tunteettomaan hyväksikäyttöön. Tällä kertaa hän käsittelee maahanmuuttoilmiötä, mutta jälleen kerran senkaltaisella hienovaraisella herkkyydellä, joka on aivan liian harvinaista tämän päivän elokuvassa.”
Kirjoittaessani omaa arviotani Sodankylän juhlateltan kahden loppuunmyydyn näytännön ensimmäisestä esityksestä mieleen tuli tämän vuoden Midnight Sun Film Festivaalin vieraan, elokuvaaja Michael Chapmanin lausuma miete. ”Jos elokuvanteossa ajattelee taidetta, tulos on huono. Pitää tehdä työnsä ja jättää määrittely muille.” Näin amerikkalainen mestarikuvaaja aamukeskustelussa Peter von Baghin kanssa. Kenties ajatus on ollut Aki Kaurismäelläkin mielessä. Hänkään ei halua nousta perä edellä puuhun, vaan puhuu uusimman elokuvansa yhteydessä annetuissa haastatteluissa elokuvastaan vain lohduttavana viihteenä.
Le Havre onkin viihdyttävä, parikin onnellista loppua sisältävä hyvän olon satu. Se kertoo toivosta ja ihmeiden mahdollisuuksista ongelmien saartamassa maailmassa.
Kati Outinen esittää arjen ihmistä, käytännöllistä naista, joka sanoo, ettei ihmeitä tapahdu hänen asuinseudullaan. Arletty sairastuu pahalaatuiseen syöpään, mutta salaa sen mieheltään. Vaimon mukaan Marcel on iso lapsi. Lääkäri lupaa kiertää totuuden ja puhua kuin ministeri.
André Wilms on Marcel, kengänkiillottaja, joka Arlettyn ollessa sairaalassa ottaa siipiensä suojaan Le Havren satamasta löytämänsä pakolaispojan. Lapsi, Idrissa, on kymmenvuotias, mutta lehtiotsikoissa aseistettu ja vaarallinen. Kytkentöjä Al-Qaidaankin epäillään. Todellisuudessa poika kaipaa vain äidin luokse Lontooseen.
Marcel saa Elina Salon esittämän kapakoitsijan, hedelmäkauppiaan ja koko korttelin tuekseen siirtolaispojan pelastamiseksi. Apu on paikallaan, sillä Idrissan perässä on liian monta vuotta poliisina toiminut komisario santarmeineen.
Kengänkiillottaja kuulee radiosta, kuinka pesukoneet tutkimuksen mukaan suunnitellaan nykyisin lyhytikäisiksi, jotta kuluttajan täytyy ostaa pian uusi ja bisnes pyörii. Katsoja voi sijoittaa pesukoneiden tilalle elokuvat. Keskiverron nykyleffan katsoo hädin tuskin kerran ennen unohdusta. Kaurismäki tekee filminsä ajattomiksi. Hänen tehtaassaan valmistetaan käsityönä käyttöä kestäviä pesukoneita.
Ohjaajaa on syytetty kulta-aikoja haikailevasta nostalgiasta, jopa museaalisuudesta. Pyrkimys on kuitenkin iättömyyteen. Kaurismäki luottaa, ettei ihmisen ydin muutu. Miksi siis humaanin taiteen pitäisi? Syiden ja seurausten jatkumo on Le Havressa matemaattisen tarkkaa, ja matematiikkahan on sukua musiikille. Paikoin Kaurismäen hioutunut instrumentti soikin kauniisti. Elokuva toimii kuin junan vessa. ”Tekniikka säätelee estetiikan”, muistutti Michael Chapman.
Kuulin Kaurismäki opiskeluaikaiselta kämppäkaverilta, että tuleva ohjaaja-käsikirjoittaja teki lopputyönsä katsottuaan erään Robert Bressonin filmin yli kuusikymmentä kertaa. Ja ranskalaismestarin vaikutus on edelleen ilmeinen. Bresson tulee minulle eniten mieleen, koska hän on tutumpi ja läheisempi ohjaaja minulle, kuin yllä siteerattujen kriitikoiden mainitsemat Melville, Carné ja kumppanit. Le Havre on bressonilaisittain tiukasti rajattua, tarkkaa ilmaisua. Mutta persoonallisesti se on myös hauskinta ja vapautuneinta Kaurismäkeä koskaan. Valoisa ja kutsuva filmi hengittää, se henkii positiivisuutta. Le Havre on siis hyvää viihdettä.
Onko se kestävää taidetta, jää nähtäväksi. Cannesissa Le Havre ei kelvannut jurylle palkinnoille saakka. Muualta palkintoja sille sataa yksi toisensa jälkeen. Cannesin juryn näkökantoja voi arvailla. Ehkä Le Havrea pidettiin liian kevyenä, liiankin viihteellisenä Kaurismäkenä? Tulitikkutehtaan tyttö ja Mies vailla menneisyyttä ovat ohjaajan päätöitä, karuja ja kovia vertailukohtia, kohtuuttomiakin. Eikä Le Havre tavoittele sitäkään kirpeänsuloista tunnelmaa, jota Kauas pilvet karkaavat edusti. Polttavan ajankohtaista aihetta käsittelevästä Kaurismäki-viihteestä puuttuu analyysin kirkkaus. Siksi huomio kiinnittyy taiteilijan maneereihin, niihin klassisen elokuvan kaavamaisuuksiin, mistä ulkomaisetkin kriitikot – positiivisessa sävyssä kyllä – puhuivat.
Ranskan kieli vapauttaa elokuvan ohjaajan helmasynnistä, haastattelulausunnoistakin tutusta tavaramerkistä, nokkelasta kaurismäkipuheesta. Aiemmin henkilöiden töksäyttämät repliikit tekivät hahmoista yhdenmukaisia käsikirjoittajan äänitorvia, mikä pahimmillaan, auteurismin varjopuolena, rajasi sinänsä erinomaisten näyttelijävalintojen persoonallista käyttöä ja tulkinnallista liikkumavaraa.
Elina Salo ja Kati Outinen saavat Le Havressakin katsojan olon kotoisaksi, olemme turvallisessa seurassa. Kumpikin on tavallaan suomifilmin aidoimpia aarteita. Toissakesän Sodankylän vieraan Robert Guédiguianin elokuvien vakiokasvo, hieno Jean-Pierre Darroussin on varma komisarion roolissa, vaikka hahmon kääntymys lopussa jääkin epämääräiseksi.
Kaurismäen Boheemielämässä ja Juhassa koulima André Wilms on erinomainen pääroolissa. Chaplinin kulkurin ja Tatin herra Hulot´n tavoin kengänkiillottaja hohtaa ympärilleen lempeää valoa. Wilms on Le Havren henki ja elämä. Keskeinen pojan rooli – Idrissana nuori Blondin Miguel – on sen sijaan hukattu. Ohjaaja ei saa luonnetta esiin ensikertalaiselta, ja rooliin voisikin vaihtaa kenet tahansa – niin kuin Laika-koiran kohdalla on tapahtunut – minkään muuttumatta. Molempien, pakolaispojan ja koiran, tehtävänä on edustaa asioita elokuvassa, ne jäävät vain merkeiksi.
Iskevää gangsterialkua lukuun ottamatta sivujuonteet nuutuvat. Pistäytymisroolissakin vaikuttava Ilkka Koivula, koko olemuksellaan aina läsnä oleva ja siten ranskalaisille kollegoilleen oiva verrokki, iskee luihin ja ytimiin ensimmäisiin kuviin ilmestyessään. Kaurismäen maskotti Jean-Pierre ”400 kepposta” Léaud ei nyt saa tukea pitkästä, kunniakkaasta elokuvallisesta perinnöstään eikä tuo lisäarvoa Le Havreen. Ranskalaisen elokuvan ikoni tuhlaantuu koristeena muutamaan kuvaan. Hahmon ilkeys ja pikkumaisuus on turhan ilmeistä, eikä henkilö tunnu niin vaaralliselta, että olisi sen painokkaan otoksen arvoinen, jossa bressonmaisesti anonyymi ja stilliin jäävä käsi tarttuu pahantekijään.
Jälleen kerran vanha kunnon rokkenroll rämisee, mutta nyt ei juurevana kohtausmausteena, vaan kokonaisena jaksona. Little Bobin (Roberto Piazza) nostalgiarokki nielee muuten kunnioitettavan tiiviistä filmistä kallisarvoisia minuutteja.
Le Havre kunnioittaa kauniisti kristillistä perussanomaa, lähimmäisen palvelemista. Marcelin mentyä raskaan päivän päätteeksi nukkumaan, Arletty kiillottaa miehensä työkengät. Arlettyn sairastuttua poika tarttuu vuorostaan harjaan. Aivan lopussa tapahtuu se ihmekin, elokuvan kaivattu, mutta ainoa yllätys.
Jouluklassikossa Ihmeellinen on elämä naapuriapu herkistää, koska yhteisöllisyys on elokuvassa vaarantunut. Le Havressa hedelmäkauppias ja muut naapurit ovat jo alkujaan hyväntahtoisia ja harmittomia. Tässä tarinassa puhalletaan samaan hiileen vastuksitta. Siksi Happy End ei tunnu ansaitulta palkkiolta sen enempää henkilöille kuin katsojalle. Särmättömässä tarinassa Kaurismäen pelkistetty tyyli lähestyy formalismia, liiankin tyylipuhdasta elokuvaa. (HB)