On Kokkolassa ennenkin osattu elokuvia tehdä.
On Kokkolassa ennenkin osattu elokuvia tehdä. Pertti Hyttisen, Veikko Pohjosen, Seppo ja Voitto Lahden kaitafilmit pärjäsivät valtakunnallisissakin mittelöissä ja hyödynsivät paikallista näyttelijäosaamista niin harrastaja- kuin ammattilaistasolla. Mm. Leea Klemolan rohkeus ja kyvyt noteerattiin täällä ensin pieneltä valkokankaalta.
Vaikka Tuli palaa, jää pysyy onkin kuvattu filmille, sitä sopii pitää kokkolalaisen videosukupolven voimannäytteenä. Vuokrakasetit ja musiikkivideoiden ilmaisuarsenaali lienevät näiden tekijöiden kasvualustaa pikemmin kuin edellisen sukupolven perinteinen teatterielokuva jo kuopattuine kerhotoimintoineen.
Nykytekijät esittelevät teemansa jo alkutekstien aikana. Lapsi tekee enkelinkuvia hangelle, mutta lähikuvassa liikkuvat kädet näyttävätkin ruhjovilta raajoilta. Tuli palaa, jää pysyy on Mika Hotakaisen ohjaama ja yhdessä näyttelijä Timo Ahosen kanssa käsikirjoittama kauhumysteeri, jossa Kokkolan katukuva arvorakennuksineen ja interiööreineen nousee melkein päärooliin. Rakas kotikaupunkimme näyttäytyy nyt sellaisessa valossa, että ehkä jonkun pitäisi kertoa tästä Kokkolan Matkailulle.
Hotakaisen elokuva on vakuuttavaa tiimityötä, jossa kaikki elokuvalliset elementit ovat tasapainossa (kunnes niitä tahallisesti järkytetään). Äänitys on huolellista työtä, tehosteet toimivat ja valo- sekä kameramiehet ovat saaneet painaa täyttä päivää, ehkä yötäkin, jotta Ville Vainion rikas kuvamaailma on saatu tallennetuksi. Näkymät vaihtuvat milloin höyhenen keveydellä, milloin vihlovasti repäisten. Mietitty ja vaikuttavasti toteutettu musiikki ja siistit tekstijaksot silaavat kokonaisuuden. Näyttää siltä, että Saul Bassin saappaisiin ja Thelma Schoonmakerin korkokenkiin astujia ei tarvitse kalastella merta edempää.
Tuska valuu
Tuli palaa, jää pysyy kertoo pitkäaikaistyöttömän henkisestä horjumisesta. Tai ehkä vain arkisen kuka-sen-teki –murhatarinan. Vai onko sittenkin kyse siitä, mitä tässä on koko ajan saanut henki kurkussa pelätä, että Tuomiopäivä starttaa Kokkolasta? Elokuvan päähenkilön nuorta avio-onnea alkavat varjostaa oudot kirjeet, kasetit ja puhelut, jotka koskettavat hänen vaimoaan. Miksei naisen kuva tartu filmille eikä ääni nauhalle? Mitä onkaan oudon muotoisessa soitinkotelossa, jota vaimo kantaa iltaisin mukanaan pitkiksi venyviin ”harjoituksiin”?
35-minuuttisen lyhytfilmin sisältä on pyrkimässä isompi elokuva ulos. Kaikki on haluttu sanoa jo tässä yhdessä (ensi?) filmissä. Jos ihan kaikki ei tulekaan sanotuksi tai selväksi, niin näytetyksi ainakin. Tuli palaa, jää pysyy (joka filmin nimenä on kyllä sanonko mistä?) pursuu ideoita, joista ylivoimaisesti suurin osa onnistuu. Pyrkimys on arjesta ulos, valveilta uneen, päivästä yöhön. Suunta siihen maailmaan, joka ei ole mustaa eikä valkoista, hyvää eikä pahaa. Maailmaan, jolle on tilaa vain mielikuvituksessa, mutta silti niin todellisena, että taiteilijat pystyvät tekemään siitä kuvia.
Kokkola on näin saanut oman Blair Witchinsä, oman Kuudennen aistin, oman Seitsemänsä. Tuli palaa, jää pysyy jatkaa noiden elokuvien linjalla käyttämällä tarinaelokuvan sisällä avantgarden ja surrealismin elementtejä. Olivat ne sitten tulleet MTV:n musavideoilta tai suoraan Kenneth Angerilta, Stan Brakhagelta tai Bunuelilta ja Dalilta.
Synkkyys kiehtoo tekijöitä: eristysselli ei riitä rangaistukseksi, päätäkin on hakattava kiviseinään niin, että veri valuu noroina ja tuska purkautuu. Nykyhetken taiteessa ja populaarikulttuurissa uuteen suosioon kohonnut enkeliaihe näyttää kääntöpuolensa Hotakaisen ja Ahosen tarinassa, jossa seitsemän sanansaattajaa puhaltaa pasuunoihinsa. Kari Kihlströmin näyttelemän papin Tuomiopäivän saarnaa tehostetaan väliin leikattujen kuvien crescendolla. Loppu onkin väkevässä kontrastissa alun lipuviin otoksiin, joihin katsoja astui kuin painajaiseksi paljastuvaan uneen.
Bazialle sivuosan Oscar!
Loppupuolella tulevat vastaan myös elokuvan ongelmat. ”Bad End” käy ylettömän raskaaksi, vaikka Polanskin sukulaisteokselta vaikuttavan Yhdeksännen portin mauttomuuteen ei sentään sorruta. Verisiin kuviin on ihastuttu aivan liikaa, vähemmän olisi ollut enemmän tässäkin tapauksessa. Naisroolien kohteluakin kannattaisi miettiä. Lars von Trieriä on syytetty naisvihasta paljon vähäisemmin perustein.
Mutta filmin ansiot nousevat toki paljon korkeammalle kuin sen pienet horjahtelut. Omin silmin saa nyt todistaa, että Eyes Wide Shutin kartanokuvat olisi hyvin voitu toteuttaa myös hämyisänä talviversiona Kokkolan vanhassa kaupungissa. Raatihuoneen öiset salit, portaikot ja käytävät on pantu ”näyttelemään” kuin Joseph Loseyn filmilabyrinteissä.
Hotakaisen filmi rakastaa yksityiskohtia: puhelinvastaaja, tiskiharja ja erikoinen teline ovat yhtä kiinnostavia kameran silmin kuin pimeässä välähtävä veitsenterä. Mustavalko- ja värifilmiä vuorotellaan paikoin osuvasti, paikoin osoittelevasti.
Olin löytävinäni muutaman puhuttua alleviivaavan kuvan ja yhden feikiltä näyttävän reaktion. Jonkun näyttelijän äänenkäytössä olisi ollut parantamista, mutta muuten ”casting” eli roolimiehitys on onnistunut. Kovapintainen sulho ja pehmeämpi rikospoliisi ovat persoonallisia valintoja.
Jos muutamaa epäonnistunutta vitsiä ei lasketa, Tuli palaa, jää pysyy, on täysin huumoriton elokuva. Paitsi, jos sen parhaat yksittäiset kuvat tuntuvat niin kutkuttavilta ihan tarkoituksella. Seitsemän enkelin saattue pasuunoineen Mannerheiminaukiolla on outoa levottomuutta henkivä otos, silti myös hilpeän hullunkurinen. Ja elokuvan vaikuttavin rooli on Pjotr Bazia pikisilmäisenä yön ruhtinaana. Hänen kanssaan en taitaisi lähteä telttaretkelle, ainakaan Transilvaniaan. (HB)