So­fi Ok­sa­sen Puh­dis­tuk­sen jäl­keen kun­nan­ta­lo on sa­na­na ka­dot­ta­nut viat­to­muu­ten­sa. Ja voi meitä on­nel­lis­ta EU-kan­saa, jo­ka saa vaih­taa ener­giansäästö­lam­pun pe­rin­tei­sen heh­ku­lam­pun ti­lal­le! Jo­kai­nen Puh­dis­tuk­sen­sa lu­ke­nut, kat­sel­lut tai kuun­nel­lut tietää, mitä tällä tar­koi­tan.

Nyt meillä on kol­me on­nis­tu­nut­ta Puh­dis­tus­ta – tai neljä, sillä oop­pe­ra­kin siitä on jo teh­ty. Ok­sa­sen ro­maa­ni sai Fin­lan­dian vuon­na 2008. Sitä en­nen ai­he oli syn­ty­nyt Ok­sa­sel­le näy­telmänä. Näin sen Seinä­joen kau­pun­gin­teat­te­rin esi­tyk­senä tal­vel­la 2010 Hei­di Räsä­sen oh­jauk­se­na. Teat­te­ris­sa Puh­dis­tuk­sen ruu­vi­kier­re­tun­nel­mat suo­ras­taan huu­si­vat so­vit­ta­mis­ta elo­ku­val­li­sek­si jän­ni­tys­ker­to­muk­sek­si.

Ant­ti J. Jo­ki­sen oh­jauk­se­na Ok­sa­sen kan­sainvä­li­nen lä­pi­mur­to on me­nes­tys myös fil­minä. Mu­siik­ki­vi­deois­sa an­sioi­tu­neen, yh­den epäon­nis­ten Hol­lywood-e­lo­ku­van teh­nyt Jo­ki­nen on tois­ker­ta­lai­se­na te­kijänä vaa­ti­van tehtävän edessä. Har­vi­nai­nen kan­sainvä­li­nen suo­ma­lais­me­nes­tys pitää so­vit­taa elo­ku­vak­si niin, että al­ku­teok­sen tun­ti­jat – ja sen te­kijä – eivät pe­ty, mut­ta myös niin, että se kel­paa ko­ti­mai­sen fil­min­teon käyn­ti­kor­tik­si myös ul­ko­mail­la. Haas­ta­va ai­he oli­si voi­nut le­vitä val­ko­kan­kaal­le kuin ne pal­jon pu­hu­tut Jo­ki­sen eväät. Näin ei kui­ten­kaan on­nek­si käy­nyt.

Näy­telmän tai kir­jan ta­sol­le Puh­dis­tus ei fil­minä yllä, mut­ta fil­mi on kai­kin osin pä­tevä ja pa­rem­pi kuin al­ku­teos­ten ihai­li­ja us­kal­si odot­taa. Fil­mi hylkää näy­telmä­ver­sion kes­kit­ty­nei­syy­den ja sen mel­kein film noi­rin ta­paan ki­ris­tyvän pii­na­tun­nel­man. Elo­ku­va pa­laa laa­jan ro­maa­nin tee­mal­li­seen run­sau­teen, mikä te­kee fil­mistä hy­vin kiin­nos­ta­van, mut­ta myös re­pa­lei­sen. Hiu­kan yli kak­si­tun­ti­nen elo­ku­va ei jää kir­jan pin­ta­raa­pai­suk­si, mut­ta te­kijät ovat ah­mi­neet enemmän kuin pys­tyvät elo­ku­vak­si täy­sin su­lat­ta­maan. Jäl­ki on kui­ten­kin huo­lel­lis­ta ja kii­tettäväs­ti al­ku­teok­sel­le us­kol­lis­ta tai ai­na­kin sii­hen pyr­kivää.

Pää­hen­kilö Alii­de Truun ai­noa ri­kos 30-lu­vun Vi­ros­sa on väärään mie­heen ra­kas­tu­mi­nen. Isän­maal­li­nen Hans Pek­ka kuu­luu iso­sis­ko In­ge­lil­le. Alii­den kaik­ki muut syn­nit ovat seu­raus­ta Vi­ron vuo­si­kym­me­niä kestä­neestä neu­vos­to­mie­hi­tyk­sestä. Sel­viy­ty­mi­sen kei­not ovat vä­hissä Sta­li­nin ai­ka­na, kun Vi­roa rais­ka­taan — ja Alii­de siinä sa­mal­la.

”Ih­mi­nen juok­see kar­kuun niin kauan kuin se jak­saa. Mut­ta sit­ten kun se ei enää jak­sa, se yrittää mennä pii­loon”. Tämä tois­tu­va van­han Alii­den rep­liik­ki, jon­ka Lii­si Tan­de­felt roo­lis­sa lau­suu, ker­too hah­mon koh­ta­lon. Puh­dis­tuk­sen Vi­ro on kaf­ka­mai­nen hel­vet­ti, jos­sa säi­lyy hen­gissä vain komp­ro­mis­se­ja te­kemällä. Pi­temmän pääl­le isot ja pie­net komp­ro­mis­sit joh­ta­vat hen­ki­seen va­ra­rik­koon ja sii­hen ar­ki­seen pa­huu­teen, jo­hon Alii­de­kin syyl­lis­tyy.

Oh­jaa­ja Jo­ki­sen ja Mar­ko Lei­non kä­si­kir­joit­ta­man fil­min uu­sik­si kir­joi­tet­tu lop­pu ko­ros­taa so­vi­tuk­sen mah­dol­li­suut­ta. Se van­hal­la Alii­del­le avau­tuu In­gel-sis­kon tyttä­ren­tyttä­ren Za­ran kaut­ta. Pe­las­ta­mal­la Za­ra 90-lu­vul­la, Alii­de pyr­kii hy­vittämään In­ge­lin Lin­da-tyttä­ren uh­raa­mi­sen 40-lu­vul­la. Aman­da Pilk­keen ve­res­li­hai­nen ai­tous ja herk­kyys Za­ra­na sekä Tan­de­fel­tin vir­heetön suo­ri­tus Alii­de­na saa­vat kat­so­jan nie­lemään on­nel­li­sen lo­pun niin, et­tei se mais­tu liian ma­keal­ta muun ta­ri­nan ar­mot­to­muu­den jäl­keen.

Ok­sa­sen ro­maa­ni on run­sas, mut­ta yk­si­tyis­koh­tai­suu­des­saan ja rea­lis­mis­saan niu­kan to­tea­va teos. Kir­jan aloit­ta­va voi tus­kas­tua kärpä­sen­len­toon keit­tiössä tai hius­neu­lan pyö­ri­tyk­seen Alii­den kor­vas­sa, mut­ta mitä pi­temmäl­le Puh­dis­tus­ta lu­kee, sitä enemmän se ir­toaa len­toon. Aja­tus­vir­ran käyttö Alii­den tun­tei­den ku­vaa­ja­na on eri­tyi­sen tai­do­kas­ta, kun ker­to­mus pää­see vauh­tiin. Elo­ku­va tart­tuu ai­hee­seen tiu­kas­ti hen­kilöi­den kaut­ta, sen ka­teu­den ja mus­ta­suk­kai­suu­den vä­li­tyk­sellä, jo­ka vah­va­luon­tei­sen Alii­den voi­min saa niin pal­jon su­ku­pol­ves­ta toi­seen kan­tau­tu­vaa pa­haa ai­kaan.

Ro­maa­nin lu­ku­ja Ok­sa­nen an­nos­te­lee klii­ni­ses­ti, ki­rur­gi­sen­tar­kas­ti. Kir­jai­li­ja ja­kaa ker­to­muk­sen ai­ka­loh­koi­hin elä­myk­sel­li­sek­si pa­ke­tik­si, jot­ka yh­dis­tyvät kat­so­jan mie­lessä mel­keinpä klas­si­sek­si lu­ku­ro­maa­nik­si. Myös elo­ku­vas­sa Jo­ki­nen ra­ken­taa suur­ta ker­to­mus­ta yrit­te­liääs­ti. An­na Vilp­pu­sen pu­vus­tus, Tii­na Paa­vi­lai­sen ja Kat­rin Si­pel­ga­sin la­vas­tus ja Riik­ka Vir­ta­sen mas­kee­raus te­kevät urak­kaa, jo­ka var­mas­ti pal­ki­taan mo­nin Jus­si-eh­dok­kuuk­sin. Rau­tai­sen, pal­ki­tun am­mat­ti­lai­sen Rau­no Ron­kai­sen ku­vaus on sä­vykästä, hiou­tu­nut­ta ja täy­teläistä. Näyt­te­lijöistä voi­daan pu­hua unel­maen­semb­lenä si­vu­roo­le­ja myö­ten.

Jo­tain elo­ku­vas­ta kui­ten­kin jää kai­paa­maan. La­vean ta­ri­nan kos­ke­tus syn­tyy vai­voin, toi­siin­sa yh­dis­tymättö­mistä ker­to­musvä­lik­keistä. Kes­ken­te­koi­nen kat­to­ra­ken­nel­ma kan­nat­te­lee pa­la­sia hei­veröi­ses­ti. Huo­lel­la työs­te­tyt, osu­vat osa­set jäävät ir­ral­li­sik­si ha­ja­nai­ses­sa ko­ko­nai­suu­des­sa. Toi­sin kuin kir­jas­sa ja näy­telmässä, metsää ei näe puil­ta yhtä hy­vin. Tämä joh­tuu siitä­kin, että kir­joit­ta­mal­la voi luo­da iso­ja ku­via ja yh­teyk­siä lau­seil­la, mut­ta elo­ku­vaan ne pitää la­vas­taa, ra­ken­taa ja mie­hittää. Suo­ma­lai­sek­si mu­he­va Puh­dis­tuk­sen bud­jet­ti osoit­taa ra­joi­tuk­sen­sa ava­rien ku­vien puut­tu­mi­se­na ja jouk­ko­koh­taus­ten jää­mi­senä (sinänsä te­hok­kaik­si) häiväh­dyk­sik­si.

Ker­ron­nan yh­distä­viä mag­neet­te­ja ovat näyt­te­lijöi­den kaut­taal­taan kiin­nos­ta­va työs­ken­te­ly, ku­vauk­sen, la­vas­tuk­sen, pu­vus­tuk­sen ja mas­kee­rauk­sen sa­maan maa­liin am­pu­va yh­dis­telmä ja roh­keas­ti ta­ri­na­lan­ko­ja sol­mi­va Hap­py End. Unoh­taa ei voi Kim­mo Taa­vi­lan ai­ka­ta­so­ja ke­veäs­ti lii­kut­ta­vaa leik­kaus­ta ja Kir­ka Sai­nion ää­ni­miljööstä, jos­sa kaik­ki on koh­dal­laan, jot­ta kat­so­ja saa naut­tia myös näyt­te­lijöi­den pu­heil­mai­sus­ta – eten­kin Tan­de­felt on tässä­kin mie­lessä aar­re.

Vi­ron suu­ret myl­ler­ryk­set vaa­ti­vat hen­kilö­koh­tai­sem­pien yk­silö­ta­ri­noi­den taus­ta­na elo­ku­val­lis­ta kes­kittä­mistä. Ai­ka­kau­sien vaih­tu­mi­nen 30-lu­vun en­simmäi­sestä mie­hi­tyk­sestä 90-lu­vun it­senäis­ty­mi­seen, sak­sa­lais- ja venäläis­jouk­ko­jen vuo­rot­te­lu maas­sa, jär­jes­telmäl­li­nen ideo­lo­gi­nen ai­vo­pe­su, te­loi­tuk­set ja kyy­di­tyk­set Si­pe­riaan jäävät kaik­ki se­ka­vik­si ja vai­ku­tel­ma­no­mai­sik­si il­man tark­kaan va­lit­tu­ja koh­tauk­sia ja ku­via. Ro­maa­nin hen­kilöistä voi fil­miin va­li­ta vain tär­keimmät hah­mot. Su­ku­puu on pi­dettävä sel­keänä mie­lessä ja kat­so­ja kar­tal­la Tal­lin­nan ja Ber­lii­nin rin­nak­kai­sis­sa ta­pah­tu­mis­sa eri ai­ka­jak­soil­la.

Ai­na Jo­ki­nen ei tässä on­nis­tu. Ta­sa­pai­no ny­kypäivän ja men­nei­syy­den vä­lillä on ha­ku­sal­la var­sin­kin al­ku­puo­lel­la. Ber­lii­nin ja Tal­lin­nan pros­ti­tuu­tion ku­vaus ja ih­mis­kau­pan eläi­mel­li­syys sel­viäi­sivät vä­hem­millä­kin pai­no­tuk­sil­la, vaik­ka on­gel­ma to­del­li­nen on­kin. Vä­ki­val­ta K-16 –e­lo­ku­vas­sa on prob­le­maat­tis­ta se­kin. Ok­sa­sen kir­jan lu­ki­ja voi ku­vi­tel­la sil­mittö­myy­det ta­val­laan. Fil­millä ne kään­tyvät sen­saa­tiok­li­seik­si, kun kat­so­jan silmät hie­ro­taan yk­si­tyis­koh­tai­seen yl­tiö­rea­lis­miin. Sek­si­kaup­pa ja nais­ten riis­to pitää huo­ma­ta, mut­ta fil­missä otos­ten rank­kuus vie te­kijöitä mu­ka­naan ja ko­ko­nai­suus kär­sii. Ok­sa­sen kir­ja kyllä sal­lii scor­se­se­mai­sen tai ta­ran­ti­no­mai­sen­kin fil­mil­li­sen tu­lo­kul­man, mut­ta val­ko­kan­kaal­la Za­ran pros­ti­tuu­tio­ta­ri­na ja Alii­den kes­kus­ker­to­mus eivät täy­sin tyy­dyttäväs­ti koh­taa. Vä­ki­val­las­ta ja vi­suaa­li­sis­ta sho­keis­ta on mai­nit­ta­va vielä se­kin, että suu­rin­kaan efek­ti ei Jo­ki­sen elo­ku­vas­sa – edes kat­so­jan etukä­teen pelkäämässä Lin­dan koh­ta­los­sa — jä­ri­sytä sa­mal­la ta­val­la kuin pelkän sähkö­lam­pun syt­ty­mi­nen näyttämöllä Seinä­joen teat­te­ri­ver­sios­sa.

Ok­sa­sen oh­dak­kei­nen, sie­lua rii­pivä su­ku­pol­vi­ker­to­mus vetää ja kestää hy­vin val­ko­kan­kaal­la­kin. Puh­dis­tus on eten­kin vah­vo­jen nais­ten elo­ku­va — vaik­ka To­mi Sal­me­lan il­miömäi­nen mi­lii­si­pi­ru ar­kipäiväi­sessä pa­huu­des­saan ja Tom­mi Kor­pe­lan naii­vin har­mi­ton Mar­tin Truu ovat ne­kin pun­nit­tu­ja töitä. Sal­me­la osaa ank­ku­roi­da elo­ku­van kuin elo­ku­van läsnäo­lon­sa pai­nol­la. Kor­pe­lan osal­ta on­gel­ma­na on se, et­tem­me kat­so­ji­na ihan ymmärrä, mik­si Mar­tin ei kel­pai­si Alii­del­le. Elo­ku­van po­lit­ruk­ki on yhtä mie­hekäs kuin metsä­ve­li Hans, eikä Kor­pe­lan tul­kin­nas­ta läh­de ro­maa­nin Mar­ti­nin vas­ten­mie­listä hien- ja si­pu­lin­ha­jua. Ällö­tyk­sestä elo­ku­va­ta­ri­nas­sa vas­taa lui­hua venäläis­pa­rit­ta­ja Pa­saa esittävä Krist­jan Sarv, jo­ka toi­vot­ta­vas­ti ei tästä tyyp­piy­dy – Pa­sa on niin pe­lot­ta­va, että näyt­te­lijääkään ei ha­luai­si het­keen ta­va­ta pi­meällä ku­jal­la. Ruot­sa­lai­se­lo­ku­vis­sa vii­me vuo­si­na töitä pal­jon teh­nyt Jar­mo Mä­ki­nen – jon­ka kans­sa mi­nul­la oli kun­nia kan­na­tel­la gon­do­lia Rau­ni Moll­ber­gin elo­ku­vas­sa Pa­ra­tii­sin lap­set – on vä­hin rep­lii­kein­kin va­kuut­ta­va pa­rit­ta­jan go­ril­la­ka­ve­ri Lav­ren­ti­na.

Pe­ter Franzén on kuin it­sestään selvä va­lin­ta pii­lo­tel­luk­si Han­sik­si, jo­ten hyvä, että se on teh­ty. Kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa on kui­ten­kin jo­tain klap­pia, kos­ka seinän taak­se elävältä hau­dat­tu Hans unoh­tuu ta­ri­nas­ta pitkäk­si to­vik­si Alii­den mui­den ak­ti­vi­teet­tien vie­dessä huo­miom­me. Näyttämö­ver­sio ki­helmöin­ti syn­tyi juu­ri mo­neen suun­taan vetä­vien jän­nit­tei­den sa­ma­nai­kai­ses­ta hal­lin­nas­ta: kes­kit­ty­nyt ker­ron­ta ei päästä­nyt kat­so­jaa pin­teestä, unoh­ta­maan sitä kaik­kea, mitä on pe­lissä. Elo­ku­va pa­las­te­lee koh­tauk­siaan ja se mikä ryt­mil­li­ses­ti toi­mi ro­maa­ni­muo­dos­sa, ei välttämättä luo kestävää jän­ni­tettä elo­ku­vaan.

Miestäh­tem­me van­he­ne­vat, mut­ta nais­vas­tanäyt­te­lijät sen kun nuo­ren­tu­vat! So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la Lau­ra Birn, 31, ker­toi yleisöl­le jo­tain niistä pii­loon jää­vistä de­tal­jeis­ta, jois­ta Alii­den mo­ni­syi­nen hah­mo ra­ken­tuu. Mi­ten esi­mer­kik­si tun­ne­ti­la mie­hen kuo­le­mi­ses­ta vie­rel­le löy­tyi näyt­te­lijäl­le hä­nen huo­ma­tes­saan tek­ni­sen työ­ryhmän jä­se­nen het­kel­li­sen avut­to­muu­den ku­vaus­tou­huis­sa. Tuo­ta läh­dettä ei Bir­nin suur­ta koh­taus­ta kat­soes­sa millään ar­vai­si, mut­ta tek­nii­kan po­jal­le kii­tok­sia vain, sillä nähtä­villä on nyt Bir­nin tähän saak­ka pa­ras fil­mi­roo­li. Hyvä­kin näyt­te­lijä kai­paa ai­na kun­non teks­tiä, an­toi­saa roo­lia, ja nyt se löy­tyi.

Hyväk­sikäy­tet­tyjä edel­li­sissä­kin fil­meissään (Kiel­let­ty he­delmä, Vuo­saa­ri) esittä­nyt Aman­da Pil­ke, 22, on pros­ti­tuu­tioon pa­ko­tet­tu­na Za­ra­na unoh­tu­ma­ton. Ek­sy­neenä sie­lu­na­kin Za­ra säi­lyttää pe­ru­sih­mi­syy­tensä. Hä­nen suun­taa et­sivä vael­luk­sen­sa tu­le­vai­suut­ta koh­ti Puh­dis­tuk­sen lo­pus­sa on pal­kin­to kat­so­jal­le­kin kai­ken edellä näh­dyn kestä­mi­sestä.

Vai­kut­ta­vin nai­sis­ta­kin on sil­ti Lii­si Tan­de­felt. Mikä läsnäo­lo, mikä nöy­ryys ja se pal­jon pu­hut­tu fo­kus! Mikä sel­keys niin eleissä, asen­nois­sa kuin pu­hees­sa! Näyt­te­lijää kat­se­li­si ja kuun­te­li­si enemmän­kin kuin pa­ri­tun­ti­sen. Lii­si Tan­de­felt osoit­taa, että elo vas­ta al­kaa seit­sen­kymp­pi­senä. Voi olet­taa, että Lau­ra Bir­nin ja Aman­da Pilk­keen näyt­te­le­mi­nen voi tu­le­vai­suu­des­sa ol­la vain en­tistä pa­rem­paa heidän pääs­tyään Tan­de­fel­tin ko­ke­muk­sen vai­ku­tus­pii­riin.

Jos fil­min lo­pe­tus vetää mut­kia suo­rik­si ja ar­mah­taa kat­so­jaa enemmän kuin al­ku­teos, suo­ras­taan vil­liin poi­ka­mai­suu­teen Jo­ki­nen ja kä­si­kir­joi­tus yl­tyvät van­han Alii­den val­mis­tau­tues­sa vas­ta­rin­taan, suo­je­le­maan ta­loaan ja su­kuaan tun­kei­li­joil­ta, Za­ran perään läh­te­neiltä gangs­te­reil­ta. Pei­lin edessä Alii­de sol­mii pitkät pal­mik­kon­sa tiu­kak­si tur­baa­nik­si – var­mal­la ri­tuaa­li­no­mai­sel­la eleellä kuin rat­kai­se­vaan tais­te­luun ryh­tyvä sa­mu­rai tai nin­ja. Tämä oli nähtävä!

Pidän Tan­de­fel­tiä ja Bir­niä var­moi­na Jus­si-voit­ta­ji­na. Aman­da Pil­ke on ihan yhtä an­sio­kas, mut­ta kun nuo­ren Alii­den roo­li on pää­roo­li, jou­tu­vat Tan­de­felt ja Pil­ke il­mei­ses­ti kol­le­giaa­li­ses­ti ki­saa­maan si­vuo­sa-Jus­sis­ta kes­kenään.

Rau­no Ron­kai­sel­le soi­sin myös Jus­sin, vaik­ka liik­ku­van ka­me­ran oli­sin usein an­ta­nut ol­la pai­koil­laan. Joi­den­kin otos­ten reu­na­sa­men­nuk­sia vie­ras­tin myös. Ro­maa­ni­poh­jan ai­neis­ton run­saus ei kai­paa enem­piä efek­tejä, malt­tia pi­kem­min­kin. Vik­to­ria Mul­lo­van viu­lu soi kau­niis­ti. Ymmärrän, että mu­siik­ki on kont­ras­ti jul­mal­le ta­ri­nal­le, mut­ta Tuo­mas Kan­te­li­sen sä­ve­let ovat kyllä sii­rap­pia, yk­si osa sitä elo­ku­va­ver­sioon sin­ne tän­ne til­kit­tyä pientä ylimääräistä, jon­ka kar­si­mi­ses­ta fil­mi oli­si vain ja­los­tu­nut. (HB)