Tämän­kesäi­sil­le So­dan­kylän elo­ku­va­juh­lil­le Atom Egoyan toi mu­ka­naan fes­ti­vaa­lien jul­ki­lau­su­mat­to­man pii­lo­tee­man: ar­me­nia­lais­ten pe­rinnön. Kan­san­mur­han vai­ku­tus – ja eten­kin sen jat­ku­va kieltä­mi­nen – hei­jas­tui Egoya­nin kai­kis­sa fil­meissä, vaik­ka asiaan suo­rim­min (ja ker­rok­si­sim­min, hie­no­va­rai­sim­min) pe­reh­tyvä Ara­rat (2002) ei va­li­tet­ta­vas­ti ol­lut­kaan So­dan­kylän oh­jel­mis­tos­sa. Toi­nen oh­jaa­ja, jo­ka vä­lil­li­ses­ti ot­ti Ar­me­nian koh­ta­lon esil­le, oli Mar­tin Scor­se­se. Hä­nen in­tii­mi elo­ku­vaes­seensä Elia Ka­za­nis­ta – A Let­ter To Elia (2010) – si­vu­si tur­kink­reik­ka­lais­syn­tyi­sen oh­jaa­ja-kir­jai­li­jan myöhäistä pää­teos­ta Ame­ri­ca, Ame­ri­ca (1963). Se kä­sit­te­lee konk­reet­ti­ses­ti kreik­ka­lai­sen ja ar­me­nia­lai­sen kris­ti­tyn vä­hem­mistön ah­tai­ta olo­ja Os­ma­nien val­ta­kun­nas­sa turk­ki­lais­ten is­la­mi­nus­kois­ten kes­kellä.

So­dan­kylässä tai­si ohi­men­nen sel­vitä se­kin, mistä joh­tuu Mar­tin Scor­se­sen myöhäi­semmän uran laa­dul­li­nen alamä­ki. Juh­lien vie­ras Mic­hael Chap­man to­te­si, että oh­jaa­jat ovat ny­kyään ru­ven­neet käyttämään mo­ni­to­ria nähdäk­seen, mil­lai­nen otos fil­mil­le tai ko­va­le­vyl­le tal­len­tuu. Vielä jo­kin ai­ka sit­ten oh­jaa­ja sei­soi ka­me­ran ta­ka­na tai vie­ressä, suo­ras­sa yh­tey­dessä näyt­te­lijöi­hin. Nyt mo­ni­to­ri on tul­lut vä­liin. Chap­man ei ha­lun­nut mys­ti­fioi­da ku­vaa­jan, ka­me­ran ja näyt­te­lijän yh­teyttä. Mut­ta jos yh­teys puut­tuu oh­jaa­jan ja näyt­te­lijöi­den vä­liltä ku­va­ruu­tua eikä fil­mi­ta­ri­nan tul­kit­si­joi­ta tui­jot­taes­sa, voi ol­la, että jo­ta­kin on me­ne­tet­ty. Eikö Scor­se­sen vii­mei­sistä fil­meistä – Kun­dun, Avia­tor, The De­par­ted, Shut­ter Is­land – puu­tu­kin in­tii­miys, vä­littö­myys, herk­kyys, tuo­reus, räjähtä­vyys, in­ten­sii­vi­syys ja il­ma­vuus? Käyttääkö Scor­se­se­kin mo­ni­to­ria?

Toi­nen syy muu­tok­seen Scor­se­sen tai­tees­sa saat­taa käydä sel­vil­le hä­nen Elia Ka­za­nil­le omis­te­tus­ta do­ku­men­tis­taaan A Let­ter To Elia (2010), jo­ka näh­tiin myös So­dan­kylässä. Siinä Scor­se­se ker­too nuo­re­na ”­vaa­ni­neen­sa” elo­ku­vaa Ee­de­nistä itään (1955) – ”I stal­ked the mo­vie”. Mar­ty kä­vi tei­ninä kat­so­mas­sa fil­min jo­ka pai­kas­sa, missä sitä New Yor­kis­sa esi­tet­tiin. Hen­kilö­koh­tai­nen do­ku­ment­ti A Let­ter To Elia on tun­nin pi­tui­nen fil­mil­li­nen rak­kaus­kir­je van­hem­mal­le oh­jaa­jal­le, jo­hon Scor­se­se eh­ti tu­tus­tua ja ystä­vys­tyä. Mut­ta jol­le hän ei kos­kaan suo­raan tun­nus­ta­nut ihai­luaan ja avan­nut sydäntään. ”It stayed be­tween the mo­vies and me” – sen täy­tyi py­syä mi­nun ja elo­ku­vien vä­li­senä, on Scor­se­sen tois­tu­va il­mai­su es­seessä.

Mut­ta ehkä rak­kaus ei jää­nytkään vain Mar­tyn ja Ka­za­nin elo­ku­vien vä­li­sek­si. Ehkä ihai­lu ky­ti ja kas­voi ja on pur­kau­tu­nut – pait­si tuo­rees­sa do­ku­men­tis­sa – Scor­se­sen omien­kin elo­ku­vien muo­toon ja sisältöön, nyt kun oh­jaa­ja on siir­ty­nyt myö­hempään kes­ki-ikään ja nuo­ruu­den­työt Su­den­pesä, Tak­si­kus­ki, Kuin rai­vo härkä ja Koo­mik­ko­jen ku­nin­gas ovat kau­ka­na ta­ka­na.

S­cor­se­sen uu­dem­mat tuo­tan­not ovat yhä suu­ri­suun­tai­sem­pia, vii­meis­tel­lym­piä, kä­si­kir­joi­te­tum­pia. Ne eivät ole enää nuo­ren ja nälkäi­sen elo­ku­van­te­kijän töitä. Fil­mit ovat vä­hemmän spon­taa­ne­ja, lu­val­la sa­noen kan­gis­tu­nei­ta. Niissä pai­not­tu­vat la­vas­tuk­set ja pu­vus­tus, teat­raa­li­suus, vi­suaa­li­nen stu­dio­mai­suus ja myös klas­si­nen ame­rik­ka­lai­sen näyt­te­lijän­tai­teen hy­veet. Siis — vähän niin kuin Elia Ka­za­nil­la. Scor­se­se ihai­lee elo­ku­via Viet­te­lyk­sen vau­nu, Alas­ton sa­ta­ma, Ee­de­nistä itään ja Jo­ki tul­vii. Mut­ta se, mikä so­pi Elia Ka­za­nil­le, ja mil­lai­sik­si hän elo­ku­van­sa muo­va­si, ei välttämättä toi­mi ka­na­voi­tu­na Scor­se­sen töi­hin.

So­dan­kylässä ja maail­mal­la A Let­ter To Elia on tuo­nut, ei ehkä unoh­de­tun, mut­ta usein si­vuu­te­tun ja liian il­mei­senä, tut­tu­na ja tie­det­tynä pi­de­tyn oh­jaa­jan Ka­za­nin (1909 – 2003) taas pu­hee­nai­heek­si. Teat­te­ri­työstä ko­ke­mus­ta kerän­neenä Ka­zan tun­net­tiin ver­rat­to­ma­na näyt­te­lijöi­den oh­jaa­ja­na. Jo­ku on las­ke­nut, että hä­nen elo­ku­van­sa kerä­sivät yh­teensä 21 Os­car-eh­dok­kuut­ta näyt­te­lijöil­le. Ka­za­nin mai­ne kui­ten­kin kär­si va­ka­van ko­lauk­sen, kun 50-lu­vun va­sem­mis­to­vai­not mus­ti­ne lis­toi­neen te­kivät oh­jaa­jas­ta en­tis­ten to­ve­rien­sa il­mian­ta­jan. Edes kun­nia-Os­car vuon­na 1999 ei kor­jan­nut ti­lan­net­ta.

S­cor­se­sen hie­non elo­ku­vaes­seen ää­neen lau­su­ma­ton, mut­ta ra­di­kaa­li tee­ma on, että Ka­zan te­ki par­haan tuo­tan­ton­sa syyl­li­syy­den var­jos­ta. Il­mei­sin esi­merk­ki tästä on Alas­ton sa­ta­ma (On The Wa­terf­ront, 1954). Siinä Mar­lon Bran­don esittämä Ter­ry Mal­loy päättää to­dis­taa sa­ta­mas­sa val­taa pitävää ma­fia­po­moa vas­taan, vaik­ka hä­nen iso­vel­jensä toi­mii ri­kol­lis­pam­pun la­ki­mie­henä. Aiem­min Mal­loy, nuo­ri nyrk­kei­ly­lu­paus, on jou­tu­nut hä­viämään ot­te­lun­sa ta­hal­laan ma­fian ve­don­lyön­ti­hui­jauk­sen pa­nok­se­na.

Vas­taa­va komp­ro­mis­sien, pe­tos­ten ja heik­ko­luon­toi­suu­den ana­lyy­si — vai sit­ten­kin apo­lo­gia? — on myös Elia Ka­za­nin hen­kilö­koh­tai­sin fil­mi, elämä­ker­ral­li­ses­ti oh­jaa­jan kreik­ka­lais-turk­ki­lai­siin su­ku­juu­riin po­rau­tu­va myöhäis­teos Ame­ri­ca, Ame­ri­ca (1963). Lä­hes kol­mi­tun­ti­se­na se pe­rus­tuu Ka­za­nin omaan sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin ja ker­too hä­nen setänsä vai­heis­ta ja pyr­ki­myk­sestä saa­da per­heensä Tur­kis­ta Yh­dys­val­toi­hin. Ka­za­nin oma ää­ni an­taa joh­dan­non elo­ku­val­le. ”O­len ve­reltä­ni kreik­ka­lai­nen, turk­ki­lai­nen syn­tyjä­ni ja ame­rik­ka­lai­nen, kos­ka setä­ni läh­ti mat­kaan.”

A­me­ri­ca, Ame­ri­ca on taat­tua Ka­za­nia. Pä­tevässä pe­rus­teel­li­suu­des­saan fil­mi osoit­taa Ka­za­nin laa­duk­kaas­ti vii­meis­tel­tyyn ta­paan voi­mal­li­ses­ti, mil­lai­set ol­ta­vat joh­ta­vat maa­han­muut­toon. Kreik­ka­lai­sel­la ja eri­to­ten ar­me­nia­lai­sel­la vä­hem­mistöillä oli 1900-lu­vul­le tul­taes­sa ny­kyistä Turk­kia edeltävässä Os­ma­nien (Ot­to­maa­nien) val­ta­kun­nas­sa jär­kyttävät eli­no­lot. Ta­pah­tu­ma­paik­ka elo­ku­van al­ku­vai­heis­sa on Ana­to­lia (Vähä-Aa­sia) raa­ma­tul­li­sen Ara­rat-vuo­ren ympä­rillä. Elo­ku­va tun­ne­taan­kin – mm. Eng­lan­nis­sa – vaih­toeh­toi­sel­la ni­mellä Ana­to­lian Smi­le – ana­to­lia­lai­nen hy­my. Myö­hem­min kat­so­ja saa kes­kus­hen­kilö Stav­ro­sin mu­ka­na siir­tyä Kons­tan­ti­no­po­liin (ny­kyi­nen Is­tan­bul). Tur­kin mo­ni­vai­heis­ten vas­toinkäy­mis­ten jäl­keen Stav­ros vii­mein nä­kee ula­pal­ta Va­pau­den­pat­saan saa­pues­saan kan­si­mat­kus­ta­ja­na lai­val­la Yh­dys­val­toi­hin.

Mut­ta dra­ma­tiik­kaa riittää sa­ta­mas­sa­kin — ai­na sii­hen as­ti kun nuo­ri ja naii­vi, mut­ta eh­dot­to­man päättäväi­nen maa­han­muut­ta­ja­siir­to­lai­nen Stav­ros To­pou­zog­lou ku­mar­tuu – ko­ke­muk­siin­sa näh­den ymmär­rettäväs­ti, sil­ti sym­paat­ti­sen pa­teet­ti­ses­ti – suu­te­le­maan maa­ta jal­ko­jen­sa al­la, uut­ta ko­ti­maa­ta, uut­ta man­ner­ta.

S­tav­ros (e­lo­ku­van ai­kaan 22-vuo­tias kreik­ka­lai­nen näyt­te­lijä­tu­lo­kas Stat­his Gial­le­lis) ko­kee ras­kaa­na turk­ki­lais­ten val­lan­pitä­jien suh­tau­tu­mi­sen. He ”­syl­kevät kas­voil­lem­me ja sa­no­vat, että sa­taa”, pa­rah­taa Stav­ro­sin äi­ti Vas­so (E­le­na Ka­ram). Vas­so on to­me­ra eikä jätä mie­li­pi­teitään sa­no­mat­ta, vaik­ka ai­ka­kau­den ja pe­rin­teen ta­paan alis­tuu nai­se­na ky­se­lemättä mie­hensä tah­toon. To­pou­zog­loun su­vun pää­mies, Stav­ro­sin isä Isaac (a­me­rik­ka­lais­syn­tyi­nen Har­ry Da­vis) hal­lit­see vai­to­nai­sel­la ar­vo­val­lal­la kat­ras­taan, jo­hon kuu­luu myös Stav­ro­sin pik­ku­ve­li, siis oh­jaa­ja Ka­za­nin isä. Isaac on mal­til­li­nen suh­tees­sa turk­ki­lai­siin, hän pyr­kii vain pitämään per­heensä koos­sa ja tur­vas­sa. Sik­si Isaac neu­vot­te­lee kylänsä turk­ki­lai­sen joh­ta­jan kans­sa hyvässä hen­gessä: myötäi­lyllä päästään pa­rem­piin tu­lok­siin ja lien­ny­tyk­siin kreik­ka­lais­ten olois­sa.

S­tav­ros ei kuu­le isänsä ja turk­ki­lai­sen kes­kus­te­lu­jen asia­sisältöä. Si­vul­li­se­na hän nä­kee vain oviau­kos­ta Isaa­cin suu­te­le­van val­lan­pitäjän kättä. Stav­ros to­dis­taa isänsä hy­myi­levän ik­ku­nas­sa turk­ki­lai­sen rin­nal­la – eikä ymmärrä ”a­na­to­lia­lai­sen hy­myn” pe­rus­tet­ta ja ras­kas­ta hin­taa.

”A­na­to­lia­lai­nen hy­my kät­kee rai­vo­si”, pal­jas­ti Ka­zan Mic­hel Ci­men­tin haas­tat­te­lu­kir­jas­sa vuon­na 1973. Se mer­kit­see oh­jaa­jal­le or­jan merk­kiä. Mo­ni­mut­kai­sek­si ti­lan­ne pal­jas­tuu, kun Ame­ri­ca, Ame­ri­can lo­ja­li­tee­tin häi­ly­vyyk­siä ver­ra­taan Elia Ka­za­nin il­mian­toi­hin ”epäa­me­rik­ka­lais­ta toi­min­taa” tut­ki­val­le se­naat­to­ri Mc­Cart­hyn ko­mi­teal­le vuon­na 1947. Uriaan jat­kaak­seen niin Ka­zan, Edward Dmyt­ryk, Budd Sc­hul­berg kuin Lee J. Cobb ni­me­sivät kom­mu­nis­ti­puo­lueen jä­se­niä, en­ti­siä to­ve­rei­taan. Pal­jas­tus joh­ti ”­syyl­li­set” ly­hyen van­ki­la­tuo­mion jäl­keen mus­tal­le lis­tal­le, elo­ku­viin kel­paa­mat­to­mik­si.

Kat­so­ja­na ymmärräm­me, että Isaa­cil­la ei ole 1900-lu­vu­na vaih­tees­sa pal­jon vaih­toeh­to­ja, jos ai­koo py­syä hen­gissä per­hei­neen. ”O­len pa­hoil­la­ni, kun jou­dun sa­no­maan tämän”, opas­taa Stav­ros myö­hem­min ystäväänsä Ho­han­nes­ta, jon­ka kans­sa hän on ja­ka­nut pait­si kenkänsä, myös unel­man­sa Ame­ri­kas­ta, ”­mut­ta luot­ta­vai­suu­te­si osoit­taa heik­kout­ta. Jos näytät ih­mi­sil­le, että olet heik­ko, he käyttävät si­nua hyväk­seen!” Stav­ro­sin omat, pi­ka­res­ki­ro­maa­nin ta­paan vael­luk­sel­la koh­taa­mat, ka­sau­tues­saan koo­mi­sil­ta­kin vai­kut­ta­vat vas­tuk­set ovat ko­vet­ta­neet up­pi­nis­kai­sen po­jan lo­pul­li­ses­ti. Vain pak­ko­miel­le aut­taa eteenpäin: Ame­ri­kaan, Ame­rik­kaan! Vas­ta Val­lois­sa Stav­ros avau­tuu, osoit­taa ”­heik­kout­ta”, kun näem­me hä­net hy­myi­lemässä ol­ki­hat­tu päässä sen ai­kai­sis­sa pas­ka­duu­neis­sa, mut­ta tyy­tyväi­senä päämäärän saa­vut­ta­mi­ses­ta: oman on­nen­sa ha­luk­kaa­na seppänä.

A­me­rik­ka­lai­sen krii­ti­kon Pau­li­ne Kae­lin ar­vos­te­lus­sa mai­ni­taan, että Ame­ri­ca, Ame­ri­ca oli tar­koi­tet­tu tri­lo­gian al­ku­jak­sok­si. Val­mis­tut­tuaan fil­mi siis oli­si ol­lut Kum­mi­setään ver­tau­tu­va, yh­deksän­tun­ti­nen siir­to­laiss­too­ri. Em­me tiedä, mi­ten ame­rik­ka­lai­suu­den kri­tiik­ki mah­dol­li­ses­ti oli­si myö­hem­missä sar­jan elo­ku­vis­sa nä­ky­nyt, mut­ta tähän joh­dan­to­jak­soon se ei Elia Ka­za­nin mie­lestä selväs­tikään kuu­lu.

Sil­ti oh­jaa­ja-kir­jai­li­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja on tie­toi­nen asias­ta ja it­sek­riit­ti­nen sen suh­teen. Stav­ros mai­nit­see kir­jeessään Ame­ri­kois­ta Turk­kiin jää­neel­le ko­tiväel­leen, että ”Ei täällä kaik­ki to­ki ole suu­ren­mois­ta...”, jol­loin isä-I­saac kes­keyttää lu­ke­mi­sen ja kat­soo vai­moaan Vas­soa mer­kit­seväs­ti: ”­Jo­ko hän on unoh­ta­nut olot täällä?” Kuin­ka or­juut­ta pa­ke­ne­va Ka­za­nin setä, it­se­kin vielä mel­kein lap­si, oli­si osan­nut tai vä­littä­nyt pun­ni­ta toi­saal­ta-toi­saal­ta –­poh­din­noin Yh­dys­val­tain ris­ti­rii­to­ja, on tur­ha­nai­kai­nen ky­sy­mys, jon­ka vain me jäl­ki­vii­saat voim­me sen esittää. Stav­ro­sin oli päästävä pois ja sen hän ju­ma­lis­te te­ki.

Mut­ta niistä vas­toinkäy­mi­sistä. Elo­ku­van en­simmäi­set pa­ri­kym­mentä mi­nuut­tia su­kel­ta­vat on­gel­man yti­meen ja kes­kel­le – in me­dias res. Kreik­ka­lai­nen Stav­ros kul­jet­taa vuo­ren rin­teeltä lou­hit­tu­ja jäitä he­vos­kyy­dillä ar­me­nia­lai­sen ystävänsä Var­tan Da­ma­dia­nin kans­sa (ar­me­nia­lai­sen roo­lis­sa lah­ja­kas, traa­gi­nen ame­rik­ka­laisnäyt­te­lijä Frank Wolff, jo­ka näyt­te­li Cor­ma­nin, Hell­ma­nin, Ro­sin, Cor­buc­cin, Leo­nen ja Sol­li­man fil­meissä). Turk­ki­lais­so­ti­laat pysäyttävät vau­nut ja pais­ko­vat jäät maa­han. Kun sel­viää, että Var­tan on ol­lut ar­mei­jas­sa turk­ki­lais­ten esi­mie­sup­see­rin kans­sa, tun­nel­ma lau­keaa. Ka­zan osoit­taa pie­nellä yk­si­tyis­koh­dal­la turk­ki­lais­ten ja ar­me­nia­lais­ten yh­tei­sen his­to­rian ja koh­ta­lot. Yk­sittäi­nen ystäväl­li­syy­den ele turk­ki­lai­sel­ta ar­me­nia­lai­sel­le vah­vis­taa myös niitä ker­to­muk­sia, joi­ta kan­san­mur­has­ta sel­vin­neet ovat ker­to­neet: turk­ki­lai­sis­sa ja kur­deis­sa oli ar­me­nia­lai­sil­le ystäväl­li­siä­kin yk­silöitä ja naa­pu­rei­ta.

Up­see­ri va­roit­taa Var­ta­nia pa­laa­mas­ta kylään, kos­ka turk­ki­lais­ten so­ti­la­so­pe­raa­tio on al­ka­mas­sa. Kons­tan­ti­no­po­lis­sa on näh­ty merk­kejä ar­me­nia­lais­ten vas­ta­rin­nas­ta, jo­ten kai­kil­le ar­me­nia­lai­sil­le val­ta­kun­nan jo­ka kol­kal­la on pää­tet­ty ”an­taa ope­tus”. Uh­mak­kaas­ti Var­tan pa­laa kylään eikä pii­lou­du. Sa­ma­na il­ta­na ja yönä ar­me­nia­lais­ten tur­va­pai­kak­si va­lit­se­ma kirk­ko pol­te­taan ja puo­lus­tau­tu­va Var­tan am­mu­taan.

Mie­liinjää­vim­piä nä­ky­miä Ka­za­nin elo­ku­vas­sa ovat kreik­ka­lais­ten ai­ta­vie­ruk­sil­le ko­koon­tu­neet ri­vistöt, jot­ka seu­raa­vat turk­ki­lais­ten rat­su­so­ti­lai­den saa­pu­mis­ta kylään. Kreik­ka­lais­ten an­ne­taan ol­la, mut­ta rat­su­mie­het jat­ka­vat heidän ohit­seen eteenpäin kreik­ka­lais­ten seu­ra­tes­sa kat­seel­la. Tois­tu­va koh­taus ei voi­ne vii­ta­ta kuin vuo­des­ta toi­seen ar­me­nia­lai­siin koh­dis­tu­viin vai­noi­hin, jot­ka hui­pen­tui­vat 1915 kan­san­mur­has­sa. ”Ai­na pa­rin vuo­den vä­lein meidän täy­tyy an­taa heil­le sa­ma ope­tus”, sa­noo turk­ki­laispäättäjä mel­kein elo­ku­van alus­sa.

His­to­rial­li­sen het­ken vii­toi­tus­ten jäl­keen ja mul­lis­tuk­sen kes­keltä Stav­ros suun­taa Ame­rik­kaan. Ame­rik­kaan ai­noa­na mah­dol­li­suu­te­na sel­viy­tyä, pae­ta olo­suh­tei­ta, mut­ta myös to­teut­taa it­seään. Mik­si ja mitä koh­ti? Se ei Stav­ro­sil­le ole selvää eikä elo­ku­va – tri­lo­gian en­simmäi­senä osa­na – an­na sii­hen vas­tauk­sia. Ame­ri­ca, Ame­ri­cas­sa Stav­ro­sin mat­ka on tär­keäm­pi kuin päämäärä. Stav­ros ha­luaa vain va­paak­si ja Ame­rik­ka Va­pau­den­pat­sai­neen on sen sym­bo­li.

S­tav­ros yrittää anel­la, hui­ja­ta ja ryöstää mat­ka­ra­hat isoäi­diltään (suu­ren­moi­sen uur­tei­nen af­roa­me­rik­ka­lai­nen ve­te­raa­ni Es­tel­le Hems­ley, 75). Mut­ta mum­mu on po­jan­poi­kaa ove­lam­pi. Vii­mein isä Isaac sentään huo­maa, että Stav­ro­sil­la on ai­noa­na per­heestä mah­dol­li­suus sel­vitä pois – ja myö­hem­min pe­las­taa luok­seen myös muut.

I­saac kai­vaa Stav­ro­sin kans­sa esiin per­heen aar­teet, Vas­so-äi­din myötäjäis­ko­rut. Ar­vok­kain omai­suus om­mel­laan po­jan ta­kin sau­moi­hin. Isaac an­taa oh­jeet Stav­ro­sil­le: en­sin po­jan on kut­sut­ta­va luok­seen tytöt ja saa­ta­va heidät hy­viin nai­mi­siin. Seu­raa­vak­si ovat vuo­ros­sa vel­jet ja sit­ten äi­ti Vas­so, jon­ka van­huus po­jan oli­si tur­vat­ta­va. (Lo­pus­sa Ka­za­nin ker­to­janää­ni pal­jas­taa, että Stav­ro­sin tehtävä on­nis­tui: vain isä jäi vii­mei­sik­si vuo­sik­seen ko­ti­maa­han­sa.)

S­tav­ro­sin en­simmäi­nen etap­pi on mat­to­kaup­paa Kons­tan­ti­no­po­lis­sa pitävä serk­ku Odys­seus (Sa­lem Lu­dwig). Mat­kal­la poi­ka kui­ten­kin ryös­tetään ystäväk­si te­key­tyvän hui­ja­ri Ab­du­lin (Lou An­to­nio) toi­mes­ta. Stav­ros ei tuo­kaan lisää pääo­maa ser­kun ku­lah­ta­nee­seen mat­to­bis­nek­seen, vaan saa tyy­tyä pu­tii­kin sii­voo­jak­si. Kauan nuo­ru­kai­nen ei kui­ten­kaan viih­dy aloil­laan, sillä jal­ko­ja polt­taa: Ame­rik­kaan, Ame­rik­kaan! Stav­ros me­nee sa­ta­maan töi­hin, te­kee vä­hintään kol­mea vuo­roa kan­ta­ja­na ja tis­ka­ri­na, jot­ta mat­ka­kas­sa kart­tui­si.

Sa­ta­majät­kien kunk­ku Ga­ra­bet (John Mar­ley, Kum­mi­sedän he­vo­sia har­ras­ta­va elo­ku­va­tuot­ta­ja) ky­syy, pal­jon­ko ka­sas­sa jo on. ”­Seit­semän dol­la­ria.” Lai­va­li­pun hin­ta on sa­ta­kym­me­nen dol­la­ria. Sääs­te­tyt taa­lat­kin hä­viävät ilo­ta­lon Var­tu­hi-tytöl­le (Joan­na Frank). Ga­ra­bet on suo­si­tel­lut lai­tos­ta, jos­sa hän ken­ties it­se on kan­ta-a­siak­kaa­na, mut­ta Stav­ros on en­sin vas­tus­tel­lut: ”En ole kos­kaan…, en ole var­ma, tiedänkö mi­ten toi­mia?” Tar­jous on kui­ten­kin vas­tus­ta­ma­ton, mut­ta Var­tu­hi päättää­kin Stav­ro­sin nuk­kues­sa ot­taa vähän ekst­raa, on­han hä­nen­kin elettävä ja häätö­kin asun­nos­ta uh­kaa. Poi­kuu­ten­sa ja ra­han­sa me­nettä­nyt Stav­ros on epä­toi­voi­nen. Oman hen­kilö­koh­tai­sen tyy­tymättö­myy­tensä hän ka­na­voi Ga­ra­be­tin joh­ta­maan työläis­ka­pi­naan. Piis­ku­roi­dut sa­ta­ma­mie­het et­sivät oi­keut­ta ter­ro­ri­kei­noin, mut­ta köyhä­listön nou­su tu­kah­du­te­taan vä­ki­val­loin.

Täpäräs­ti so­ti­lai­den rynnäköstä haa­voit­tu­nee­na sel­vin­nyt Stav­ros pa­ke­nee var­maa kuo­le­man­tuo­mio­ta ruu­mis­vau­nuis­sa. Kiin­nos­ta­vas­ti Ka­zan näyttää sai­raa­lan turk­ki­lais­ten lääkä­rei­den sym­pa­tian ”a­nar­kis­teil­le”: — Hänhän ha­lu­si vain va­paut­ta, to­teaa toi­nen kol­le­gan tar­kis­taes­sa po­ti­lassän­gyn al­la ma­kaa­van Stav­ro­sin sydä­men­lyön­nit. Oli­si­ko Stav­ro­sin ih­meel­li­nen pa­ko ystäväl­lis­mie­lis­ten turk­ki­laislääkä­rei­den ju­nai­le­ma juo­ni – oli­si­han heidän asian­tun­te­muk­sel­laan erot­ta­nut kuol­leen elävästä? Tässä ih­me­pe­las­tuk­ses­sa, ku­ten mo­nes­sa muus­sa­kin koh­das­sa, Ka­zan is­kee ta­ri­naa vei­ja­ri­ro­maa­nin hen­gessä, sa­tii­riin as­ti liioi­tel­len.

Vuo­ros­sa on eräs elo­ku­van par­hais­ta jak­sois­ta, muus­ta ko­ko­nai­suu­des­ta eril­li­sek­si su­van­nok­seen nou­se­va nai­ma­kaup­pa. Kun Stav­ros ei ri­kas­tu sen enempää ser­kun mat­to­kau­pas­sa kuin raa­dan­nal­la sa­ta­mas­sa, on tar­tut­ta­va vii­mei­seen kei­noon. Kons­tan­ti­no­po­lis­sa asuu serk­kua va­rak­kaam­pi mat­toy­rittäjä Ale­ko Sin­ni­kog­lou. Roo­lis­sa pul­lean isäl­li­senä kaup­piaa­na on jä­ris­tyttävän hie­no Paul Mann. Mann oli ame­rik­ka­lai­sen me­to­dinäyt­te­le­mi­sen pio­nee­ri, jo­ka ah­ke­roi teat­te­ris­sa ja te­ki vain kak­si elo­ku­va­roo­lia: toi­nen oli teu­ras­ta­ja mu­si­kaa­lis­sa Viu­lun­soit­ta­ja ka­tol­la. Hä­nen uran­sa to­sin lop­pui skan­daa­liin, kun Man­nin väi­tet­tiin käyttä­neen nais­puo­li­sia ”­me­to­diop­pi­lai­taan” hyväk­si.

A­le­kol­la on vain yk­si mur­he. Hä­nellä on vain tyttä­riä, jo­ten kaup­pias on jat­ku­vas­ti et­simässä ra­ha­bis­nes­ten ohel­la myös hyvää nai­ma­kaup­paa. Kir­kos­sa nähdään suu­ren­moi­nen koh­taus, jos­sa Odys­seus-serk­ku tuo siis­tillä pu­vul­la, kei­ka­rin kä­ve­ly­ke­pillä ja viik­sillä son­nus­tau­tu­neen Stav­ro­sin näy­til­le seu­ra­kun­taan. Pai­kal­la näyttäy­tymässä on ta­pan­sa mu­kaan myös Ale­ko vel­ji­neen ja tyttä­ri­neen. Seu­raa puo­lin ja toi­sin hil­litön ja tar­kas­ti ajoi­tet­tu sar­ja koh­te­liai­ta ja tun­nus­te­le­via nyökkäyk­siä huo­mioi­mi­sen ja ar­vos­tuk­sen osoi­tuk­sen merk­kinä. Ale­kon tytär Thom­na – roo­lis­sa eri­no­mai­nen Lin­da Marsh, jo­ta myö­hem­min on näh­ty vain te­le­vi­sios­sa — ihas­tuu nä­kemäänsä, vaik­ka tär­keintä on tie­tys­ti isän ihas­tus ja hyväk­syntä.

Jäl­leen voi vain ihail­la Ka­za­nin tin­kimättö­myyttä ai­tou­den ta­voit­ta­mi­ses­sa. Näyt­te­lijöi­den kas­vot ovat tuo­rei­ta, mut­ta kaik­ki ovat osaa­via, ko­ke­nei­ta tai muu­ten so­pi­via roo­lei­hin. Mic­hel Ci­men­til­le oh­jaa­ja ker­toi näyt­te­lijä­va­lin­nois­taan:

- En­sinnä­kin he ovat kaik­ki tun­te­mat­to­mia. Kat­so­jat eivät ole näh­neet heitä ai­kai­sem­min, mikä on suu­ri apu, kos­ka heitä ei nähdä ”näyt­te­lijöinä”. Toi­sek­si, va­lit­sin juu­ta­lai­sia tai kreik­ka­lai­sia roo­lei­hin. Gre­go­ry Ro­za­kis ja Lou An­to­nio Lou An­to­nio ovat kreik­ka­lai­sia, Lin­da Marsh, Paul Mann ja Har­ry Da­vis juu­ta­lai­sia. Heil­le kai­kil­le sor­to on tut­tua, heillä kai­kil­la on se­tiä ”­Van­has­ta maail­mas­ta” ja läm­min suh­de esi­van­hem­piin­sa, Ka­zan se­lit­ti.

Ko­sio­jak­son upea tun­nel­ma jat­kuu Ale­kon ä­ve­riäässä, mut­ta ko­dik­kaas­sa ta­los­sa nais­ten hössöttäessä ja mies­ten tu­pa­koi­des­sa ja ru­pa­tel­les­sa. Kai­kes­ta nä­kyy pat­riar­kan it­se­val­tius, mut­ta myös hyvän­tah­toi­nen suh­de puo­li­soon ja tyttä­riin, eri­tyi­ses­ti Thom­naan. Ko­sis­ke­lun ai­ka­na Odys­seus ja Stav­ros säi­lyttävät vii­saas­ti it­sellään tie­don sul­ha­seh­dok­kaan ta­lou­del­li­ses­ta ase­mas­ta ja an­ta­vat ymmärtää ko­mean ul­ko­muo­don ja asun kie­livän myös va­rois­ta, joi­ta ei ole. Tak­tiik­ka toi­mii ja Ale­ko nä­kee jo it­sensä is­tu­van ap­piuk­ko­na Stav­ro­sin vie­ressä lap­sen­lap­sia las­ke­mas­sa. Myötäjäi­sik­si so­vi­taan sa­ta­kym­me­nen eu­roa.

Ka­zan näyttää, kuin­ka Stav­ros naut­tii Ale­kon nuo­rem­man tyttä­ren, Thom­nan pik­ku­sis­kon, seu­ras­ta ja ihai­lus­ta. Pik­ku­si­sar tuo mie­leen omat si­sa­ret kau­ka­na ko­to­na. Thom­naan Stav­ros suh­tau­tuu va­rau­tu­nees­ti. Jo aiem­min si­vu­hen­kilöt ovat huo­maut­ta­neet – ken­ties kat­so­jan lail­la – et­tei nuo­ren mie­hen päähän tun­nu mah­tu­van kuin yk­si asia. Ame­ri­kan pint­tymä ohit­taa tyys­tin nai­set ja sek­sin, jol­le Stav­ro­sil­la ei – sur­kea­ta ilo­ta­lo­seik­kai­lua lu­kuun ot­ta­mat­ta – ole ai­kaa eikä aja­tuk­sis­saan ti­laa. Kun Ale­ko yllättää nuo­ren­pa­rin an­ta­mal­la heil­le oman ma­kuu­huo­neen ja avai­men sii­hen, Thom­nan odot­ta­maa täyt­ty­mystä ja lii­ton si­netöin­tiä ei tu­le. Stav­ros ha­luaa mah­dol­li­sim­man no­peas­ti mui­den seu­raan. Mor­sia­men pai­nos­ta­ma­na hän jou­tuu pur­ka­maan tun­to­jaan ja käs­kee vain Thom­naa va­ro­maan luot­ta­mas­ta hä­neen.

On huo­mat­tu, että tässä koh­tauk­ses­sa Stav­ros on re­hel­li­sim­millään. Hän tietää käyttävänsä mor­sian­taan hyväk­si – niin kuin yrit­ti aiem­min käyttää omaa isoäi­tiään. Hän on pettä­nyt isänsä ja per­heensä me­nettämällä kai­ken saa­man­sa omai­suu­den ja va­leh­te­le­mal­la to­tuu­den peittä­mi­sek­si. Stav­ros on val­mis pol­ke­maan mui­ta päästäk­seen eteenpäin, va­pau­teen, Ame­rik­kaan, koh­ti yleistä edis­tystä ja hyvää. Tässäkö taas Ka­za­nin oma­ku­va? It­se­kes­kei­syy­den apo­lo­gia, syyl­li­syy­den­se­kai­nen tun­nus­tus oman na­han pe­las­ta­mi­ses­ta Ame­ri­kas­sa, mah­dol­li­suuk­sien maas­sa?

Myötäjäis­ten tur­vin Stav­ros nou­see lai­vaan. Mu­kaan on tul­lut myös Gre­go­ry Ro­za­kik­sen esittämä ikä­to­ve­ri Ho­han­nes Gar­das­hian, jon­ka Stav­ros on tun­nis­ta­nut ken­gistä. Kun Stav­ro­sin oma mat­ka Ana­to­lias­ta näyt­ti tu­hoon tuo­mi­tul­ta, hän kui­ten­kin – ker­ran­kin epäit­sekkääs­ti – luo­vut­ti omat kenkänsä Ame­ri­kas­ta haa­vei­le­val­le vas­taan­tu­li­jal­le, Ho­han­nek­sel­le. (Il­man­kos Stav­ros­ta ja Ho­han­nes­ta odot­taa Ame­ri­kas­sa en­simmäi­nen työ­paik­ka kengän­kiil­lot­ta­ji­na.)

Lai­vas­sa Stav­ros jat­kaa oma­laa­tuis­ta suh­det­taan ame­rik­ka­lais­rou­va Sop­hia Ke­ba­bia­niin (Kat­ha­ri­ne Bal­four), jon­ka hän on ta­van­nut mie­hensä seu­ras­sa Ale­kon mat­to­liik­keessä. Avio­liit­to ikä­mies-Ke­ba­bia­nin kans­sa on on­ne­ton ja Sop­hia al­ko­ho­li­soi­tu­nut. Suh­de var­hai­seen puu­ma­nai­seen roh­kai­see Stav­ro­sin Ame­rik­ka-haa­vei­ta, vaik­ka Ke­ba­bian uh­kaa­kin kil­pai­li­jaan­sa kar­ko­tuk­sel­la he­ti kun päästään sa­ta­maan.

A­me­ri­kan­lai­van kan­nel­la Stav­ros hur­mioi­tuu tans­siin. Hän yrittää myös suo­jel­la sai­ras­tu­nut­ta Ho­han­nes­ta lai­vaan as­tu­vil­ta ter­veys­vi­ra­no­mai­sil­ta, mut­ta on­nis­tuu vain siirtämään to­ve­rin­sa si­netöi­tyä koh­ta­loa. Toi­sen kuo­lo on kui­ten­kin toi­sen leipä. Stav­ros pää­see Ho­han­nek­sen ti­lal­le ja nyt hä­nellä on valt­ti­kort­ti uu­des­sa maail­mas­sa, työ­paik­ka kengän­kiil­lot­ta­ja­poi­ka­na. Stav­ros has ar­ri­ved!

Nuo­ri, in­ten­sii­vi­nen Stat­his Gial­le­lis on pääo­sas­sa ja yh­distävä te­kijä pitkän ja vai­he­rik­kaan mat­kan ai­ka­na kiin­nos­ta­vien ja tai­ta­vien si­vuo­sa­ne­sittä­jien vaih­tues­sa ympä­rillä Stav­rok­sen liik­kues­sa pai­kas­ta toi­seen. Ai­ka­lai­sar­vios­sa ame­rik­ka­lai­nen Pau­li­ne Kael ei ol­lut pää­hen­kilö­va­lin­taan tyy­tyväi­nen: ”… elo­ku­va on epäon­nis­tu­nut kes­kei­sen roo­lin väärällä va­lin­nal­la… Stat­his Gial­le­lis ei va­kuu­ta, että hä­nestä löy­tyi­si tah­toa tai in­to­hi­moa tai äl­liä to­teut­ta­maan unel­man­sa, to­kai­si ai­na terävä­kie­li­nen Kael. Olen hä­nen kans­saan ai­van päin­vas­tais­ta mieltä. Gial­le­lis on fo­to­gee­ni­nen il­mes­tys, jo­ka jat­kaa kun­niak­kaas­ti Mar­lon Bran­don (A­las­ton sa­ta­ma) ja Ja­mes Dea­nin (Ee­de­nistä itään) lin­jal­la. Näyt­te­lijänä ko­ke­mat­to­mam­pi Gial­le­lis va­kuut­taa ai­tou­del­laan. Naii­vi – nuo­ri kun on – luon­to te­kee us­kot­ta­vak­si kuu­mapäi­sen päämäärään pyr­ki­mi­sen hin­nal­la millä hyvänsä.

Ko­sio­jak­sos­sa on ke­ventävää huu­mo­ria ja Gial­le­lis osoit­taa ky­kynsä myös sisäis­ten ris­ti­rii­to­jen vas­ta­kar­vai­seen tul­kin­taan pettäessään mat­ka­lip­pu­ra­ho­ja hank­kies­saan niin en­ti­sen per­heensä kuin uu­den mor­sion­sa. Ka­za­nin oh­jauk­ses­sa pää­hen­kilön tun­not traa­gi­ses­ta ko­miik­kaan vaih­tu­vat in­hi­mil­li­sessä koos­sa, mikä te­kee Stav­rok­ses­ta esian­ti­san­ka­ri­na 60-lu­vun uu­den elo­ku­van ai­ruen.

Has­kell Wex­le­rin ka­me­ra­työssä on neo­rea­lis­tis­ta to­dis­tus­voi­maa, mut­ta myös van­hois­ta va­lo­ku­vis­ta tut­tua ase­tel­mal­lis­ta ko­meut­ta. Jos­ta­kin syystä lai­das­ta lai­taan ai­lah­te­le­va Ame­ri­ca, Ame­ri­ca su­ku­ta­ri­na­na muis­tut­taa mus­ta­val­koes­te­tii­kas­saan jo­pa Luc­hi­no Vis­con­tin fil­miä Roc­co ja hä­nen vel­jensä (1960). Hy­vin ta­ri­naa ja tee­mo­ja tu­ke­van kreik­ka­lai­sen, kan­sa­no­mai­sen mu­sii­kin on sä­veltä­nyt Ma­nos Hat­zi­da­kis – vain muu­ta­maa vuot­ta suu­ren me­nes­tyk­sensä Ei kos­kaan sun­nun­tai­sin (1960) jäl­keen.

Har­voin näh­ty Ame­ri­ca, Ame­ri­ca il­mes­tyi War­ner Brot­her­sin ame­rik­ka­lai­se­na ku­va­le­vynä tänä keväänä (2010). Rans­kas­sa se jul­kais­tiin jo aiem­min. Oh­jaa­jal­leen teos on lä­hei­sin ko­ko tuo­tan­nos­sa: ”A­me­ri­ca, Ame­ri­ca, omas­ta mie­lestä­ni pa­ras elo­ku­va­ni, oli flop­pi. Täy­del­li­nen ka­tast­ro­fi. Ku­kaan ei men­nyt kat­so­maan ko­ko hel­ve­tin fil­miä”, va­lit­ti Ka­zan.

E­lo­ku­va sai Os­car-eh­dok­kuu­den par­haas­ta elo­ku­vas­ta, Ka­za­nin oh­jauk­ses­ta ja al­ku­peräiskä­si­kir­joi­tuk­ses­ta. Se voit­ti vain la­vas­tuk­sen Os­ca­rin. Gol­den Glo­ben Ka­zan kui­ten­kin oh­jauk­ses­taan sai ja Stat­his Gial­le­lis pal­kit­tiin par­haa­na mies­tu­lok­kaa­na yh­dessä Al­bert Fin­neyn ja Ro­bert Wal­ker Ju­nio­rin kans­sa. Ar­vos­te­lut oli­vat ris­ti­rii­tai­sia. Pau­li­ne Kael ke­hui Has­kell Wex­le­rin ku­vaus­ta (”­jouk­ko­koh­tauk­sis­sa on laa­ja­mit­tai­suut­ta, kuo­hun­taa ja au­tent­tis­ta tun­tu­maa”) mut­ta lyttä­si kui­ten­kin elo­ku­van:

”…­ker­ron­nan pää­lin­ja on epä­va­kuut­ta­vaa me­lod­raa­maa, to­sin löy­tyy joi­ta­kin hie­no­ja ku­via, ku­ten um­pioi­tu, tu­kah­dut­ta­va, mut­ta sil­ti läm­min ja kut­su­va Kons­tan­ti­no­po­lin rik­kaan kaup­piaan ko­ti-in­te­riöö­ri, ja joi­ta­kin muis­tet­ta­via roo­litöitä on, ku­ten Paul Mann kaup­piaa­na ja Lin­da Marsh hä­nen tyttä­renään. Voi tun­nis­taa Ka­za­nin epä­toi­voi­sen kun­nian­hi­mon luo­da eep­pi­nen elo­ku­va (fil­min oli tar­koi­tus ol­la aloi­tu­so­sa suun­ni­tel­lus­sa tri­lo­gias­sa)... Kui­ten­kin san­ka­ri on niin lat­tean tylsä, et­tei mikään pidä fil­miä koos­sa ja Ka­za­nin kä­si­kir­joi­tuk­sen ku­lu­neet ideat – ku­ten Juu­das-hah­mo, jo­ka ryöstää san­ka­rin ja Kris­tus-hah­mo, jo­ka uh­raa elämänsä san­ka­rin puo­les­ta – vai­kut­ta­vat no­loil­ta.” Näin Kael.

L­loyd Mic­haels kir­joit­ti myö­hem­min teok­ses­sa The Mac­mil­lan Dic­tio­na­ry of Films and Film­ma­kers, että ”… Ka­za­nin kuu­mapäi­sim­missä­kin töissä on lois­ta­via esi­merk­kejä hil­li­tyistä mut­ta vai­kut­ta­vis­ta het­kistä, ku­ten jak­so jos­sa Stav­ros ker­too kih­la­tul­leen, et­tei hä­nen va­raan­sa kan­na­ta las­kea. Stav­ros on re­hel­li­nen vas­ta pal­jas­taes­saan pe­tok­sen­sa”, tul­kit­see Mic­haels.

S­tan­ley Kauff­man ei ar­moa an­ta­nut. ”Pää­vi­ka on sa­ma mikä muis­sa­kin Ka­za­nin elo­ku­vis­sa ja teat­te­rioh­jauk­sis­sa: suh­teel­li­suu­den ta­jun puu­te. Oh­jaa­ja ei tiedä, mil­loin tii­vistää ja jat­kaa seu­raa­vaan asiaan. Jos hän is­kee ham­paan­sa jo­hon­kin koh­tauk­seen tai jak­soon, niin yleisön on vain pa­ras­ta odot­taa ja niellä mitä tu­lee, kun Ka­zan vat­voo ma­te­riaa­lia jo­ka suun­taan, mi­hin hä­nen läm­min mie­li­ku­vi­tuk­sen­sa vain yltää.”

John Si­mon ei myöskään jak­sa­nut Stav­ro­sin mu­ka­na Ame­rik­kaan as­ti. ”­Ka­zan aher­taa tun­nol­li­ses­ti ja täyttää koh­tauk­set rea­lis­ti­sil­la yk­si­tyis­koh­dil­la kiin­nos­tu­mat­ta siitä, mil­lai­seen viit­teel­li­syy­teen ja fik­suu­teen ka­me­ra ky­ke­ni­si. Jo­kai­sel­la epi­so­dil­la, mel­kein jo­ka otok­sel­la, on oma al­kun­sa, kes­ki­koh­tan­sa ja lop­pun­sa. Ne on lii­mat­tu yh­dek­si ket­juk­si, jo­ka en­simmäi­sen kah­den tun­nin jäl­keen uh­kaa ve­nyä ikui­suuk­siin.”

Kun ar­vos­te­lut oli­vat enimmäk­seen täl­lai­sia eikä kan­sa Ka­za­nin omien­kaan sa­no­jen mu­kaan läh­te­nyt kat­so­maan ko­ko hel­ku­tin fil­miä, on ymmär­rettävää, että Ame­ri­ca, Ame­ri­ca on jää­nyt vuo­si­kym­me­nik­si oh­jaa­jan unoh­det­tu­jen töi­den jouk­koon. Nyt dvd-jul­kai­sut eri puo­lil­la ja Scor­se­sen fil­mies­see to­dis­ta­vat elo­ku­van uu­del­leenlöytä­mi­sestä. Jo muu­ta­mat Scor­se­sen do­ku­men­tis­sa näh­dyt Has­kell Wex­le­rin otok­set Stav­ro­sis­ta Ame­ri­kan lai­val­la suo­lai­sen me­ri­ve­den pärs­keessä oli­vat vas­tus­ta­ma­ton hou­ku­tin saa­da fil­mi nähtä­vil­le. Ame­ri­ca, Ame­ri­caa kan­nat­taa lä­hes­tyä en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti, koh­dis­tui­vat ne sit­ten krii­ti­koi­den hauk­kui­hin, Ka­za­nin il­mian­ta­jan mai­nee­seen tai lä­hes kol­mi­tun­ti­sen ”­van­han” mus­ta­val­koe­lo­ku­van tar­joa­maan haas­tee­seen. Voin va­kuut­taa, että Ame­ri­ca, Ame­ri­ca on hel­mi, jo­ka odot­taa löytäjäänsä. Minkä ta­han­sa vuo­den par­hai­ta kat­so­mis­ko­ke­muk­sia. Var­sin ai­nut­laa­tui­nen elo­ku­va.