Edward Zwickin elokuva pohjaa Nechama Tecin tietoteokseen valkovenäläisten Bielskin veljesten metsäprikaatista.
Edward Zwickin elokuva pohjaa Nechama Tecin tietoteokseen valkovenäläisten Bielskin veljesten metsäprikaatista. Tec haastatteli mukana olleita 50 vuotta tapahtumien jälkeen. Joukosta 1200 pelastui.
Tuvia, Zus, Asael ja Aron Bielski keräsivät natsien 40-luvun alussa miehittämällä Valko-Venäjällä ympärilleen kasvavan joukon getoista paenneita juutalaisia. Kirjan ja elokuvan nimi Uhma ilmentää sitä harvoin muistettua asiaa, että juutalaiset eivät olleet vain natsien tahdottomia uhreja, vaan osasivat myös puolustautua, tarvittaessa väkivaltaisesti.
Nalibockan metsässä leiriytyvistä juutalaisista valtaosa oli tavallisia ihmisiä, joukossa naisia, vanhuksia ja lapsia, joita aseita ja muonaa natseilta ja ympäröivistä kylistä henkensä uhalla hankkivat partisaanit suojelivat. Koko ajan oli pysyttävä liikkeellä, koska Saksan armeija ympäröi kaikkialta. Bielskin veljesten johtama joukko ei voinut luottaa ympäristökylien tukeen, sillä kollaboraattorit toimivat natsien halukkaina ilmiantajina ja juutalaisten auttamisesta kiinni saatuja odotti kuolemanrangaistus.
Kuten Susanna Välimäki osoitti teoksessaan Miten sota soi (Tampere University Press 2008), Steven Spielberg ei Pelastakaa sotamies Ryanissa (1998) keksinyt tapaa, miten kuvata sotilaan kuuroutumista pommien räjähdellessä. Keinoa käytti jo Elem Klimov modernissa sotaklassikossa Tule ja katso (1985). Nyt Edward Zwick kierrättää temppua edelleen näyttäessään miten Daniel ”Bond” Graigin esittämä todellisen sodan sankari Tuvia Bielski hetkellisesti menettää kuulonsa saksalaispommikoneiden keskityksessä.
Yhteys Klimoviin ei liene sattumaa. Uhma käsittelee samaa toisen maailmansodan ajanjaksoa ja samalla rintamalla. Zwickin sinänsä shokeeraavat otokset saksalaisten hävittämistä kylistä ovat kalpea häivähdys siitä apokalyptisestä sekasorrosta, jonka Klimov visioi painajaisnäkyihinsä. Ruumiskasat ja siviilien julma kosto saksalaisten kätyreille löytyivät nekin tuosta merkittävämmästä ajanjakson venäläistulkinnasta.
Blood Diamondissa ja Viimeisessä samuraissa havaittu Zwickin vauhdikas seikkailullisuus on käytössä Uhmankin toimintakohtauksissa. Metsäprikaati joutuu jahdattuna puolustautumaan pakoretkillään, mutta hyökkää itsekin saksalaisjoukkoja vastaan.
Viulunsoittaja metsässä
Amerikkalaiset ja englantilaiset kuvaamassa venäläisten sotaa on erikoinen asetelma. Aiheen tarjoama draama toki sopii Hollywoodin kaavaan. Uhma on selviytymistarina, jossa pieni voittaa suuren. Samalla se on kertomus perheestä, veljeksistä, jotka oppivat puhaltamaan yhteen hiileen. Taistelujen lisäksi mukana on uhkarohkeita koukkauksia vihallisen keskelle, kun tarvitaan lääkkeitä tai harjoitetaan sabotaasia. Kostostakin on kyse. Bielskin veljekset antavat samalla mitalla heidän vanhempansa ilmiantaneille kollaboraattoreille.
Naisten asema on ristiriitainen. Toisaalta he tekevät osansa ruuan hankkijoina ja aseellisessakin puolustuksessa, mutta joutuvat myös alistumaan partisaanien ”metsävaimoiksi” saadakseen turvaa. Raskaudet sen sijaan ovat karuissa oloissa kiellettyjä.
Zwick tarkastelee juutalaisuutta, niin työväkeä kuin intellektuelleja, ja kuvaa rakkautta poikkeusoloissa. Nuoremman veljen Asaelin (Billy Elliotin tanssijapoika Jamie Bell) hääkohtaus on yhdistelmä Viulunsoittaja katolla –musikaalin surumielistä romanssia ja Kummisedän leikkausratkaisuja. Uskonnollinen rituaali särkyy Zus Bielin (X-Men: Wolverinen vihollinen, erinomainen Liev Schreiber) partisaanien iskiessä konepistoolein natsisaattueen kimppuun.
Pikkuveli Aronin (Peter Panissa ja Rosvoruhtinaassa vilahtanut Ron Weasleytä muistuttava Geoge MacKay) kautta Zwick voi kuvata sodan vaikutusta nuoreen – mikä oli Klimovin elokuvan suuri projekti – mutta Uhmassa tärkeä aihe on vain sivujuonne.
Toivon säilyttäminen on iso teema, mutta Uhman loppupuolella tuntuu yliammutulta rinnastaa metsäprikaatin matka Mooseksen vaellukseen luvattuun maahan.
Koskettavien kohtausten merkiksi soi Joshua Bellin riipaiseva viulu. Jostain syystä näyttelijät puhuvat osittain venäjää, mutta pääasiassa murteellista englantia. Se tuntuu kummalliselta kompromissilta ja katsojan aliarvioinnilta. Päinvastoin kuin tekijät lienevät ajatelleen, huono englanti haittaa samaistumista. Silti Uhma tuntuu vilpittömältä yritykseltä Zwickin keskinkertaisessa tuotannossa. (HB)