”Apinako niin paljo muuttuupi, johan siitä hullukin suuttuupi”, veisteli amerikansuomalainen Antti Syrjäniemi jo vuonna 1929.
”Apinako niin paljo muuttuupi, johan siitä hullukin suuttuupi”, veisteli amerikansuomalainen Antti Syrjäniemi jo vuonna 1929. Muuttuuko apina ja mihin suuntaan?, kyselee taidokas Apinoiden planeetan synty. Rupert Wyattin ohjaus on vaikuttava osoitus kuopatuksi luullun tarun elinvoimasta. Synnyssä edetään aluksi verkkaisesti ja luodaan vahva pohja keskiosan rajulle käänteelle. Sitten syöksytään kekseliäiden toimintakohtausten kautta palkitsevaan loppuratkaisuun. Elämyksellinen kokonaisuus taannee, että tällekin jatko-osalle tehdään jatko-osia.
Kwai-joen sillan kirjoittaneen ranskalaisen Pierre Boullen jännittävä ja mielikuvituksellinen Apinoiden planeetta on sci-fin klassikkoromaani vuodelta 1963. Boullen apinajuttu innoitti viittä Hollywood-elokuvaa ja pariakin tv-sarjaa vuosina 1968-1975. Tim Burton tarttui aiheeseen uusintaversiossa 2001, eikä siinä huima ajatusleikki enää ottanut tulta alleen.
Mutta nyt ottaa. Apinoiden planeetan synty legendan esitarinana on viittä vaille täysosuma. Ohjaaja Wyatt hyötyy digipaja Wetan askarointiosaamisesta ja kuvaajana on Sormusten herran ja King Kongin hätkähdyttävät visiot tallentanut Andrew Lesnie. Näyttävyys jäisi kuitenkin tyhjän päälle ilman viitseliästä juonenkehittelyä ja osuvia päärooleja.
Ratkaisevaa on Klonkun ja King Kongin hahmot muokanneen näyttelijä Andy Serkisin ja Weta-yhtiön saumaton yhteistyö. Apinoiden planeetan perinteitä kunnioittaen Caesariksi nimetty kädellinen uhkuu karvaista karismaa ja kaappaa elokuvan itselleen. Vauva-apina näyttää vielä keinotekoiselta lelulta, mutta coolin jazzhenkisen pujoparran kasvattanut Caesar on täysikasvuisena uskottava oman lajinsa Spartacus. Kapinahan siitä syntyy, kun älyllisesti ylivertainen eläin kelpaa nykyajan San Franciscossakin vain eläintarhaan pällisteltäväksi tai kaupallisten lääketehtaiden riistämäksi koe-eläimeksi.
Apinain Spartacus
Ovatko vaihtoehdot tosiaan tässä?, pähkäilee Caesar häkissään. Vastaus on tiukka ei. Apinain vapaustaistelu tietää ongelmia paitsi simpanssivalion sortajille, myös sen myötäelävälle isännälle, jonka lääkekeksintö uhkaa syöstä maailman malliltaan. Leading maniksi, elokuvaa kantavaksi näyttelijänimeksi vaivihkaa kehittynyt James Franco esittää geenitutkija Rodmania. Isänsä dementian vuoksi poika kehittää vasta-ainetta Alzheimerin tautiin. Lupaava ALZ-113 näyttää myös lisäävän älykkyyttä, oli koehenkilönä sitten ihminen tai apina. Mutta ihmetropilla on arvaamattomat sivuvaikutukset.
Veteraani John Lithgow loistaa tutkijan isänä, jonka sairaus etenee edistyksen loikista traagisiin takaiskuihin. Lithgow ja Franco ovat fiksuja näyttelijöitä, joiden yhteistyö sujuu. Freida Pinton esittämä eläinlääkäripuoliso, filmin ainoa merkittävä naishahmo, jää valitettavasti statistiksi. Suhdekuvio ei maistu elämältä ja rooli vaikuttaa tapahtumiin vain lopussa.
Brian Cox on aina plussaa, mutta nyt alityöllistetty eläinhoitolan epäluotettavana pomona. Tämän vastenmielistä jälkikasvua esittävä Tom Felton osoittautuu Harry Potter -näyttelijäpolven suurimmaksi lupaukseksi. Felton sai Draco Malfoyna vain seurata sivusta, mutta Synnyssä ilkimys rulettaa täysillä.
Esitarinana Apinoiden planeetan synty on nokkela selitys apinain ylivallan mahdollisuudelle, vaikka kaikkiin juonteisiinsa Wyattin elokuva ei ehdikään syventyä. Seesteistä loppua leikkaava taudin voittokulku kutistuu jälkihuomautukseksi. Mutta päätarina geenitutkijan suhteesta huollettaviinsa, sairaaseen isään ja simpanssi Caesariin, on kestävää tekoa. Katsojalle heitetään myös vihjeitä kuin herkkuja siitä, mihin suuntaan jatko-osat voisivat kehittyä. Tuleeko orjista isäntiä? Haastaako aggressiivinen Koba-apina lauman johtajuuden rauhanomaiselta Caesarilta? (HB)
Laadukas kuva ja ääni on DVD-parhaimmistoa, mutta jää tarkkuudessa melkoisesti BD:stä. Ekstroissa 12 min. poistetut kohtaukset ja 15 min. dokumentit. (PS)