Kas­vot ovat ai­hee­na elo­ku­vas­sa Va­nil­la Sky. Al­mo­do­va­rin oh­jauk­ses­sa Kaik­ki äi­distä­ni ihas­tut­ta­nut Pené­lo­pe Cruz on mie­len­kiin­toi­sin kas­vo ko­ko fil­missä. Hä­nessä on yhtä ai­kaa es­pan­ja­lais­ta in­to­hi­moa ja rans­ka­lais­ta, ke­vyttä ais­til­li­suut­ta. Va­nil­la Skys­sa Tom Crui­sen ny­kyistä vai­moa rin­nas­te­taan jo­pa Jean­ne Mo­reau’­hon, mut­ta Cru­zin koh­dal­la in­toi­lu sal­lit­ta­koon.

Kub­ric­kin Eyes Wi­de Shut jät­ti jäl­kensä Crui­seen. Va­nil­la Sky jat­kaa täh­den naa­mio­leik­kejä une­no­mai­ses­sa maail­mas­sa. Uu­tuu­des­sa Crui­se te­kee Jer­ry Ma­gui­ren jäl­keen taas yh­teis­työtä oh­jaa­ja Ca­me­ron Crowen kans­sa. Va­nil­la Sky ei ehkä ole Crowen pa­ras fil­mi, mut­ta mie­len­kiin­toi­sin se on. Yl­tiöpäi­nen fan­ta­sia kii­hot­taa nä­kemään es­pan­ja­lai­sen al­ku­peräis­ver­sion.

C­rui­se in­nos­tui Ale­jand­ro Amená­ba­rin elo­ku­vas­ta Ab­re los ojos (A­vaa silmät) vuo­del­ta 1997. Va­nil­la Sky ker­too kus­tan­nu­syh­tiön pe­rijäk­si jo poi­ka­se­na tul­lees­ta Da­vi­dis­ta, jo­ka elää ra­ha­kas­ta unel­maelämää ar­jes­ta ir­tau­tu­nee­na. Par­haan ystävän mu­kaan elämässä pitää ol­la sekä suo­lais­ta että ma­keaa, mut­ta Da­vid elää ”­va­nil­ja­tai­vaas­sa” kai­ken ai­kaa. Ka­ve­ri va­lit­taa, et­tei Da­vi­din tar­vit­se kos­kaan läh­teä juh­lis­ta yk­sin ko­tiin.

Julk­kik­sen ima­go-on­gel­mat

Nuo­ri pe­rijä elää kah­den nai­sen vä­lissä, toi­nen on Ca­me­ron Dia­zin esittämä lau­la­ja Ju­lia ja toi­nen So­fia, Pené­lo­pe Cruz. Huo­li­mat­to­muut­taan Da­vid pettää mo­lem­pia, ja se si­netöi hä­nen koh­ta­lon­sa. So­fian koh­dal­la mies syyl­lis­tyy Eyes Wi­de Shu­tin ta­voin vain aja­tus­ri­kok­seen, mut­ta Ju­lia sa­noo mie­hen ruu­miin­kin va­leh­del­leen. – Ke­ho an­taa lu­pauk­sia, ja se tar­koit­taa jo­tain, tyttö it­kee.

Va­nil­la Sky muis­tut­taa tun­nel­mil­taan M. Night Sha­ma­lya­nin fil­mejä Kuu­des ais­ti ja Sär­kymätön. Vä­lillä se kään­tyy po­lans­ki­mai­sek­si pai­na­jai­sek­si. Mut­ta Va­nil­la Sky on myös muo­don­muu­tos- ja hir­viö­ta­ri­na. Tom Crui­se saa liik­kua kuin Ele­fant­ti­mies, kär­siä kuin mo­der­ni Fran­kens­tein ja herättää kau­hua kuin Je­kyll ja Hy­de.

Kum­ma­jais­ten esittä­mi­nen on täh­tinäyt­te­lijöi­den ta­pa lois­taa, mut­ta Crui­sen esi­tyk­sessä on yri­tystä ja Ca­me­ron Crowel­la vil­pitön oh­jaa­ja­no­te. Tun­teel­li­sen la­ki­pis­teensä Va­nil­la Sky ta­voit­taa koh­tauk­ses­sa, jos­sa hyl­jek­sit­ty Da­vid ro­mah­taa ka­tuun ta­ju­tes­saan, että hä­nen tyttönsä ja pa­ras ka­ve­rin­sa ovat jär­jestä­neet tref­fit, eikä häntä ole kut­sut­tu. Saat­taa Va­nil­la Sky ol­la myös tur­ha­mai­suusp­ro­jek­ti, täh­den ta­pa pui­da ima­goaan. Crui­sen kas­vot ovat yh­det maail­man tun­ne­tuim­mat, mikä voi ol­la on­gel­ma. Da­vi­dia pu­hu­tel­laan usein pelkäk­si Naa­mak­si. Fil­missä nähdään jo­pa pi­la­piir­ros ta­va­ra­mer­kik­si muo­dos­tu­nees­ta le­veästä, ko­ko ham­mas­ka­lus­ton pal­jas­ta­vas­ta vir­nis­tyk­sestä.

Tomp­pa­kin har­maan­tuu

C­rui­se pii­lou­tuu pit­kik­si ajoik­si mas­kin taa. Kas­vot nä­kyvät myös tun­nis­ta­mat­to­mik­si ruh­jou­tu­nei­na. Entäpä jos meillä ei oli­si­kaan Tom Crui­sea ihail­ta­va­nam­me, elo­ku­va ky­syy sää­lin­se­kai­ses­ti. Täh­den jul­kis­ta ku­vaa si­vu­taan mo­nes­ti, jo­pa ne­li­kymp­pi­sen ikään­ty­mistä. Har­mai­ta ny­pitään jo hiuk­sis­ta, mut­ta sek­si Da­vi­dil­la sentään su­juu vaik­ka neljäs­ti yössä.

Ca­me­ron Crowe on kil­tin ja ma­kei­le­van oh­jaa­jan mai­nees­sa. Nyt tum­man­pu­hu­va ta­ri­na­kin py­syy hyp­py­sissä. Vaih­tu­vil­la iden­ti­tee­teillä ja uu­den elämän mah­dol­li­suuk­sil­la lei­kit­te­levä elo­ku­va vaa­tii sil­ti lii­kaa. Eri­tyi­ses­ti al­ku­puo­li laa­haa ja Ca­me­ron Dia­zin hah­mo oli­si kai­van­nut toi­sen­lais­ta oh­jaus­ta. Eng­lan­ti­lais­ten Til­da Swin­to­nin ja Ti­mot­hy Spal­lin si­vu­roo­lit mel­kein peit­tyvät Crui­sel­le sal­lit­tui­hin soo­loi­lui­hin. Kurt Rus­sell on kui­ten­kin pai­kal­laan psy­kiat­ri­na.

C­rowen fil­meissä mu­siik­ki on tär­keää. Jeff Buck­leyn Last Good­bye, Pe­ter Gab­rie­lin Sols­bu­ry Hill ja Beach Boy­sin Good Vib­ra­tions soi­vat ko­meas­ti. En­ti­nen mu­siik­kik­rii­tik­ko on elo­ku­van­te­kijänä fa­ni, jo­ka kai­ver­taa ihan­teit­ten­sa mer­kit fil­mei­hin kuin kou­lu­poi­ka pul­pet­tiin. (HB)