Ri­ve Gauc­he ei kuu­lem­ma enää tuok­su sa­mal­ta, sa­noi ky­sei­sen par­fyy­min ystävätär tämän elo­ku­van näh­tyään. Ho­mo­sek­siä ja huu­mehörhöi­lyä pal­jon, vaat­tei­den suun­nit­te­lua ja työn te­koa vain vähän. Elo­ku­va up­poaa mo­nien mui­den tai­tei­li­ja­ku­vaus­ten an­saan: kat­so­ja ei saa minkään­lais­ta yh­teen­ve­toa saa­ti ana­lyy­sia, mistä ky­sei­sen hen­kilön luo­vuus kum­puaa. Kaik­ki epäo­len­nai­nen, sho­kee­raa­va ja yk­si­tyi­selämään liit­tyvä do­mi­noi ta­ri­naa.

Lau­rent to­sin sa­noo it­se elo­ku­vas­sa, to­dis­tet­ta­vas­ti tai ei, et­tei hän mikään tai­tei­li­ja ole, kun­han vaan piirtää vaa­te­mal­le­ja. Niin tai näin, hau­te cou­tu­ren maail­ma on mie­len­kiin­toi­nen. Tehdään hur­jia luo­muk­sia, joi­te ei oi­keas­taan ku­kaan käytä. Se mitä va­luu ka­tu­ta­sol­le, on­kin jo toi­nen jut­tu.

Mikä te­kee luk­susbrän­din? Mik­si niitä kai­va­taan? Nyr­pis­te­len Louis Vuit­to­nin kä­si­lauk­ku­ja (ai­to­ja tai ei) kan­ta­vil­le pik­ku­tytöil­le, mut­ta in­nos­tun näh­dessä­ni S.T. Du­pon­tin sytkä­rin. Eihän sen ki­lah­dus­ta voi enää edes hyö­dyntää baa­ris­sa si­vii­lisää­dyn ja tu­pak­ka­lainsäädännön ta­kia.

Luk­suk­sel­le saat­taa käydä ku­ten ta­tuoin­neil­le. Kun siitä tu­lee val­ta­vir­taa, on hie­nom­paa pu­keu­tua ano­nyy­mei­hin pu­ki­nei­siin, kä­vellä ka­dul­la kel­lot­ta ja naut­tia ta­lon­vii­niä. Kiittäkääm­me tästä Eu­roop­paan vyö­ry­viä aa­sia­lais­tu­ris­tien lau­mo­ja, jot­ka ja­noa­vat hy­vin­voin­nin sym­bo­le­ja.

Tässä on elo­ku­van hyvä puo­li. Se ker­too viat­to­mas­ta eu­roop­pa­lai­ses­ta ajas­ta (1957-1978). Pää­hen­kilön kuo­le­ma 2008 on vain lop­pu­ka­neet­ti su­rul­li­sen ir­tai­mis­to- ja tai­de­ko­koel­ma­huu­to­kau­pan muo­dos­sa.