Hyvänen aika tätä musiikkia.
Hyvänen aika tätä musiikkia. New Orleansin kulttuuriperinteestä monipuolisesti ja sananmukaisesti ammentava sarja eteni poikkeuksellisen verevästi kolmannelle kaudelleen. Kirjaimellisesti siksi, että hurrikaanin aiheuttama tulva muutti ihmisten elämän poikkeuksellisella tavalla länsimaisen modernin ihmisen elämässä.
Sarja sai nimensä Tremén eläväisestä kaupunginosasta. Kävin 1989 viimeisen kerran kaupungissa, ja luultavasti palaan. Jos Berliini ei ole Saksaa, ei Louisianan helmikään ole osa Yhdysvaltoja. Se elää omaa elämäänsä, ja amerikkalaiset ovat täällä turisteja. Tai olivat, sillä turismilla elettiin ennen palvelut henkitoreisiin vienyttä tulvaa.
Sarja kuvaa kaikkia niitä puolia kaupungissa, jotka keltanokkaturistikin hoksaa viikossa ellei jo päivässä. Afrikka, mustat, mustat intiaanit, luonnonuskonnot, kaikki Karibian kansat, Ranskan historiallinen vaikutus, musiikki ja ruoka, tässäpä aineksia jopa HBOn tuotannossa poikkeuksellisen laadukkaalle sarjalle. Mausteeksi nakataan gumboon paikallispolitiikkaa, korruptiota, hyviä ja pahoja poliiseja sekä rikollisuutta, mutta ei liikaa, sitähän riittää huonommissakin sarjoissa liiaksi asti.
Hämmästyttävintä on aitojen artistien kirjo. Kun aiemmin nähtiin usein vaikkapa Dr. John, Irma Thomas, Dave Bartholomew, Nevillen veljeksiä tai Allen Toussaint tositoimissa, kolmannen kauden kohokohtia on Clarence ”Sammakkomies” Henry (mm. Aint’ Got No Home –biisistä tuttu). Hänestä meinaa tosin voiton viedä hoikka, vanha ja edelleen samettiääninen Fats Domino. Tovelistalle jää vielä ainakin Robert Parker (Barefootin´) ja Frankie Ford (Sea Cruise). Edesmennyt, hullu pianoprinssi James Booker voisi soida ainakin levyllä.
Sarjassa vilahtelee oikeita henkilöhahmoja sopivissa yhteyksissä. Täytyy tosin myöntää, että ärsyynnyin suunnattomasti, kun Tom Colicchio ja muut kaikenkarvaisista ruokakisoista tutut supersankarikokit nauttivat eräässä kohtauksessa 1961 Latouria (joka on kyllä hyvää). Kreolien ruokakulttuuri kuuluu kaikille. Varsinkin köyhille. Kuvaavaa on, että kohtausta käytettiin vastapainona todellisille oloille.
Mikä jää jälkimauksi? Mikä on sarjan funktio? Lopulta kyse on vääjäämättömän inhimillisestä lainalaisuudesta: poikkeusoloissa saadaan esille hienoin ja huonoin ihmisestä.
Sarja seuraa tusinaa todentuntuista ja sympaattista yksilöä. Ainoa riski onkin vain se, että he ovat liiankin sympaattisia. Toisaalta syntiset eivät tunnu liian syntisiltä tai heidät on feidattu taustalle. Tehdään siis toisin kuin yleensä sarjoissa.
Pakollionen, ärsyttävä pilkankohde on DJ Davis (Steve Zahn), jonka ärsyttävyys on lopulta sopivaa.
Laadukas kuva ja ääni. Neljälle levylle on tallennettu 10 jaksoa. Ekstroissa on triviaraidat kulttuurille ja musiikille, viisi komenttiraitaa, musikkikommenttiraitoja ja kolme dokumenttia.( PS)