Ron Howardin Beatles-dokumenntti aiheutti etu- ja jälkikäteen samanlaisiä värinöitä kuin vuosia sitten se, kun kaikkien aikojen tärkeimmän rockbändin arkistoista kaivattiin kolme Anthology-kokoelmaa.
Ron Howardin Beatles-dokumenntti aiheutti etu- ja jälkikäteen samanlaisiä värinöitä kuin vuosia sitten se, kun kaikkien aikojen tärkeimmän rockbändin arkistoista kaivattiin kolme Anthology-kokoelmaa. Aluksi tuntui siltä, ettei mitään merkittävää uutta voinut löytyä. Kun viimeinen sävel jäi kaikumaan ilman, ymmärsi, kuinka väärässä sitä taas olikaan.
Niin vain Howard kaivaa Fab Fourista uusia vivahteita, herättää tuoreita ajatuksia ja ymmärää korostaa jo tiedossa olevaa.
Ohjaaja mukaan keskeistä oli nelikon yhteisöllisyys, vaikka media keskittyi aikoinaan riitoihin ja eroon. Bändi edusti ensimmäistä ehjää perhettä, mikä sodan kuristamassa Liverpoolissa ei ollut mahdollista. Yläluokkaiset taustahahmot, manageri Brian Epstein ja tuottaja George Martin loivat hyvän vastaparin työväenluokkaisille muusikoille. Syntyi ikään kuin unelmien jalkapallojoukkue, jossa koulutettu näkemyksellisyys ja terve jätkämäisyys kohtaavat.
Howatd malttaa rajata pelkiksi viitteiksi jo useaan kertaan narskutellut (Hampuri, Stu, Pete Best, Yoko Ono) aihepiirit ja keskittyy keikkailuun alkaen vuodesta 1963 päättyen vuoden 1967 Sergeant Pepperiin, joka teki yleisöpauhun lisäksi ja viimeistään. keikkailun mahdottomaksi. Epilogina on loogisesti viimeinen julkinen esiintyminen Applen katolla.
Dokumentin liikkkuvat ja staattiset kuvat tuntuvat yllättävänkin tuoreilta, vaikka paljon tuttuakin on käytetty. Mehukkaita ykistyiskohtia riittää.
Yksi tällainen liittyy siihen, kuka lauloi sooloa milläkin kappaleella. Ainakin minulle oli myönteinen yllätys, että George lauloi bändin version Chuck Berryn klassikosta Roll Over Beethoven.
Lopputekstit kannattaa kuunnella loppuun saakka, sillä lopussa seuraa mukava yllätys.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ei ekstroja. (PS)