Piiat ei oi­keas­taan ker­ro mitään uut­ta, mitä em­me ro­tu­sor­ros­ta tiedä. Ää­rimmäi­nen ra­sis­mi luul­ta­vas­ti ke­hit­ti lai­na­lai­suu­ten­sa jo cro­mag­no­nin ja nean­dert­ha­lin ih­mi­sen yh­tei­se­los­ta al­kaen. Se on uut­ta, kuin­ka me­huk­kaas­ti Kath­ryn Stoc­ket­tin kir­jaan pe­rus­tu­va elo­ku­va osoit­taa ro­tu­sor­ron lap­sel­li­suu­den. Nau­run ai­heek­si jou­tu­mi­nen on val­lan­pitä­jil­le kit­ke­rin myrk­ky ja muu­tok­sen suu­rin pon­nin.

Mis­sis­sis­si­pin Ox­for­din Old Miss -y­lio­pis­ton cam­puk­sel­la ta­pah­tui pal­jon 1960-lu­vul­la, mut­ta kan­sa­lai­soi­keus­tais­te­lu sai vas­ta­kai­kua myös kaik­kein alis­te­tuim­mis­sa. Piiat saat­toi­vat kä­vellä kym­me­niä mai­le­ja pal­vel­lak­seen etelä­val­tioi­den de­ge­ne­roi­tu­nut­ta ylä­luok­kaa. Koh­te­lua oli sur­keaa.

Muu­tok­sen het­ki seu­raa vääjäämättä, kun pu­napäi­nen tyttö päättää ker­toa mus­tien pii­ko­jen ta­ri­nan. Mo­tii­vi tu­lee epä­tie­toi­suu­destä: mitä omal­le rak­kaal­le hoi­ta­jal­le oi­keas­ti ta­pah­tui. Per­he vai­ke­ni, mut­ta sa­lai­suuk­sil­la on ta­pa­na pal­jas­tua.

E­lo­ku­va herättää kak­si hen­kilö­koh­tais­ta muis­ti­ku­vaa. Vie­rai­lin 1990-lu­vun lo­pul­la eteläaf­rik­ka­lai­sel­la Rust en Vre­de –­ti­lal­la. Kuu­lun rug­bytäh­den Jan­ni En­gelb­rech­tin poi­ka Jean suh­tau­tui läm­pimästä keit­tiöa­pu­lai­seen, jo­ka myö­hem­min osoit­tau­tuu hä­nen imettäjäk­seen. Tähän ai­kaan eteläaf­rik­ka­lai­set vii­nin­te­kijät eivät syl­ke­neet, vaan päih­tyivät tas­tin­gis­sa. Moi­tim­me ti­lan val­ko­vii­nin ru­maa eti­ket­tiä, jol­loin Jean to­kai­si: ”­Next ti­me I will let a bloo­dy kaf­fer to draw it!”. Kom­ment­ti le­vi­si pa­riin­kym­me­neen pai­kal­lis­leh­teen Suo­mes­sa, ja tai­si suurlä­he­tystö­kin her­mos­tua.

Kun pin­taa hie­man raa­put­taa, ru­ma to­tuus pal­jas­tuu. Piiat-e­lo­ku­van tun­not nou­si­vat pin­taan myös myö­hem­min Por­tu­ga­lin kuu­lui­sim­man vii­nin­te­kijän anop­pi­las­sa. Per­heen kuo­pus oli vielä vau­vaiässä. Poh­dis­ke­lin ruot­sa­lais­kol­le­gan kans­sa, kuin­ka isäm­me oli­vat hoi­ta­neet lap­siam­me kak­ka­vai­pan vaih­toa pelkäämättä. Nuo­ri äi­ti vai­ke­ni vie­rel­le tyys­tin. Ruot­sa­lai­nen sa­noi myö­hem­min, et­tei por­tu­ga­li­lai­seen ylä­luok­kaan kuu­lu­va äi­ti luul­ta­vas­ti ol­lut kos­kaan vaih­ta­nut vaip­paa, hyvä että oli näh­nyt sel­lais­ta.

Piiat –e­lo­ku­vas­sa tämä vaip­pa-ai­he on ku­vaa­vin. Yk­si piiois­ta ker­too, kuin­ka äi­dit an­ta­vat vau­van­sa ry­peä kak­ka­vai­pois­sa vaik­ka 12 tun­tia odot­taes­saan, että pii­ka saa­puu aa­mul­la hoi­ta­maan hom­mat.

E­lo­ku­va ku­vaa hy­vin sen, kuin­ka ku­kaan osa­puo­lis­ta ei voi hy­vin. Ei sor­ta­ja, eikä sor­ret­tu.

Tämä an­taa hyvää kes­kus­te­lun­poh­jaa ny­kypäivän Suo­meen­kin. Taan­tu­muk­sel­li­set ovat muut­tu­neet meillä edis­tyk­sel­li­sik­si, jot­ka ha­lua­vat lisätä sää­tye­ro­ja. Ter­ve­tu­loa tu­le­vai­suu­teen, jos­sa hy­vin­voi­va vii­de­so­sa kan­sas­ta elää var­ti­joi­den ja kal­te­rei­den ta­ka­na. Seu­ra­sin asiaa Bra­si­lias­sa ai­koi­naan. Tämän elo­ku­van jäl­keen suo­sit­te­len eks­kur­sio­ta Etelä-A­me­rik­kaan. Siellä eletään sa­moin kuin 1960-lu­vun Mis­sis­si­pissä, vaik­ka jen­keistä kal­te­rit puut­tui­vat­kin.