Piiat ei oikeastaan kerro mitään uutta, mitä emme rotusorrosta tiedä.
Piiat ei oikeastaan kerro mitään uutta, mitä emme rotusorrosta tiedä. Äärimmäinen rasismi luultavasti kehitti lainalaisuutensa jo cromagnonin ja neanderthalin ihmisen yhteiselosta alkaen. Se on uutta, kuinka mehukkaasti Kathryn Stockettin kirjaan perustuva elokuva osoittaa rotusorron lapsellisuuden. Naurun aiheeksi joutuminen on vallanpitäjille kitkerin myrkky ja muutoksen suurin ponnin.
Missississipin Oxfordin Old Miss -yliopiston campuksella tapahtui paljon 1960-luvulla, mutta kansalaisoikeustaistelu sai vastakaikua myös kaikkein alistetuimmissa. Piiat saattoivat kävellä kymmeniä maileja palvellakseen etelävaltioiden degeneroitunutta yläluokkaa. Kohtelua oli surkeaa.
Muutoksen hetki seuraa vääjäämättä, kun punapäinen tyttö päättää kertoa mustien piikojen tarinan. Motiivi tulee epätietoisuudestä: mitä omalle rakkaalle hoitajalle oikeasti tapahtui. Perhe vaikeni, mutta salaisuuksilla on tapana paljastua.
Elokuva herättää kaksi henkilökohtaista muistikuvaa. Vierailin 1990-luvun lopulla eteläafrikkalaisella Rust en Vrede –tilalla. Kuulun rugbytähden Janni Engelbrechtin poika Jean suhtautui lämpimästä keittiöapulaiseen, joka myöhemmin osoittautuu hänen imettäjäkseen. Tähän aikaan eteläafrikkalaiset viinintekijät eivät sylkeneet, vaan päihtyivät tastingissa. Moitimme tilan valkoviinin rumaa etikettiä, jolloin Jean tokaisi: ”Next time I will let a bloody kaffer to draw it!”. Kommentti levisi pariinkymmeneen paikallislehteen Suomessa, ja taisi suurlähetystökin hermostua.
Kun pintaa hieman raaputtaa, ruma totuus paljastuu. Piiat-elokuvan tunnot nousivat pintaan myös myöhemmin Portugalin kuuluisimman viinintekijän anoppilassa. Perheen kuopus oli vielä vauvaiässä. Pohdiskelin ruotsalaiskollegan kanssa, kuinka isämme olivat hoitaneet lapsiamme kakkavaipan vaihtoa pelkäämättä. Nuori äiti vaikeni vierelle tyystin. Ruotsalainen sanoi myöhemmin, ettei portugalilaiseen yläluokkaan kuuluva äiti luultavasti ollut koskaan vaihtanut vaippaa, hyvä että oli nähnyt sellaista.
Piiat –elokuvassa tämä vaippa-aihe on kuvaavin. Yksi piioista kertoo, kuinka äidit antavat vauvansa rypeä kakkavaipoissa vaikka 12 tuntia odottaessaan, että piika saapuu aamulla hoitamaan hommat.
Elokuva kuvaa hyvin sen, kuinka kukaan osapuolista ei voi hyvin. Ei sortaja, eikä sorrettu.
Tämä antaa hyvää keskustelunpohjaa nykypäivän Suomeenkin. Taantumukselliset ovat muuttuneet meillä edistyksellisiksi, jotka haluavat lisätä säätyeroja. Tervetuloa tulevaisuuteen, jossa hyvinvoiva viidesosa kansasta elää vartijoiden ja kaltereiden takana. Seurasin asiaa Brasiliassa aikoinaan. Tämän elokuvan jälkeen suosittelen ekskursiota Etelä-Amerikkaan. Siellä eletään samoin kuin 1960-luvun Mississipissä, vaikka jenkeistä kalterit puuttuivatkin.
Laadukas kuva ja ääni. Ekstroissa 45 min. dokumentit, 2 min. poistetut kohtaukset ohjaajan introlla ja musiikkivideo. (PS)