Eräs ro­meo (Ewan McG­re­gor) ja juu­lia (S­ca­ret Jo­hans­sen) on kas­va­tet­tu us­ko­maan että he ovat maa­pal­lon har­vo­ja sel­viy­ty­jiä suu­ren tu­hon jäl­keen. Ma­to­purk­ki näyttää nä­tiltä sisältäpäin, mut­ta maail­mas­sa on suu­rem­pi sa­lai­suus kuin se, että jou­lu­puk­kia ei ole.

Nät­ti, na­pak­ka ja hi­tu­sen hö­nelös­ti pa­ke­toi­tu toi­min­tajännä­ri on pa­ri pykälää fik­sum­pi kuin muis­ti­ku­va ker­toi. Tämä on tu­le­vai­suu­teen pro­ji­soi­tu ta­ri­na ää­rimmäi­sestä or­juu­des­ta, jo­ka tu­lee mo­der­nin mi­ni­ma­lis­ti­sen luk­suk­sen pa­ti­nal­la, mut­ta va­jan ta­kan odot­taa yhä ar­mo­ton pe­rijä.

Mic­hael Bay on eri­koi­nen va­lin­ta ajat­te­le­van tie­tei­se­lo­ku­van oh­jaa­jak­si. Tässä pääa­sia on­kin he­ku­mal­li­nen vim­ma eteenpäin, eikä niinkään ai­vo­so­lu­jen hie­ron­ta. Siitä huo­li­mat­ta ta­ri­na kas­va­tu­sal­taas­ta ulos mur­tau­tu­vis­ta elin­ten­luo­vut­ta­jis­ta on hyvä. Tätä seu­raa­va ta­ka-a­jo on viih­dyttävä jos­kin mel­ko ai­vo­ton ku­jan­juok­su kii­tu­reil­la, au­toil­la, re­koil­la ja mil­loin millä­kin. Bay saa tämän kai­ken näyttämään suu­rie­lei­seltä ro­mu­ral­lil­ta, mut­ta muu­ta­ma aja­tus lisää tähän oli­si mah­tu­nut.